3

3. Yleisimmät tilanteet hoitoon hakeuduttaessa

3.1. Masennus

Nykyajan degeneroituneelle länsimaiselle ihmiselle masennus on hyvin tuttu asia. Jostain syystä melkein kaikkien ihmisten elämässä on masennusvaiheita.

Masentuneisuuden puhjettua sillä tavoin, ettei oikein tiedä sen syytä, olisi varsin luonnollista kääntyä lääkärin tai jonkin muun hoitohenkilön puoleen, mutta ihmiset loppujen lopuksi aika harvoin hakevat apua. Tämä on valitettavaa ja toivottavasti ihmiset muuttavat käyttäytymistään.

Asiantunteva yleislääkäri käyttää lääkehoidon lisäksi aina psykoterapiaa, eli hoitaa itse myös tämän puolen ongelmasta tai lähettää potilaan muualle, varsinaiselle asiantuntijalle, jollekin psykoterapiaa taitavalle ihmiselle.

Hoidossa on ensin tärkeintä normaalin kuuntelemisen ohella arvioida masennuksen taso. Masennus voi olla lievää tai neuroottistasoista tai sitten se voi ilmentää neuroottista luonnetta. Luonneneuroosit ovat aina vaikeita ja niiden hoito on pitkäaikaista, juuri niiden kohdalla on vaikeata saada aikaan usein toistuvaa helpotusta ja katarsista, mistä vaikeudesta aikaisemmin oli jo puhe. Juuri niissä tarvittaisiin psykoanalyytikkoja ja vastaavia, mutta käytännössä nämä potilaat käyvät vuosikausia mielenterveystoimistoissa, kehittävät valtavan riippuvuussuhteen terapeuttinsa, eivätkä parane paljoakaan.

Jos potilaan masennus ilmentää neuroottista luonnetta – ja sama pätee muihinkin luonneneurooseihin – ei tavallisen terapeutin kannattaisi lähteä mihinkään hoitoyrityksiin, vaan potilas kannattaisi lähettää pitkäaikaiseen analyysiin.

Sensijaan lievemmät masennukset ovat juuri niitä tilanteita, joissa ihmisten tulisi kääntyä terapeutin puoleen ja terapeutit pystyvät hyvin hoitamaan tällaiset oireet.

Potilas itse ei tietenkään koskaan koe masennustaan ”lieväksi”. Hänelle masennus on useimmiten karmaisevaa todellisuutta. Toisaalta jotkut ihmiset eivät kyllä edes huomaa väsymystään, ruokahaluttomuuttaan tai liikasyömistään, ruumiillisia kipujaan ja vaivojaan, unettomuuttaan jne juuri masennukseksi. Nämä oireet he silti huomaavat ja valittavat sitten niitä, ja terapeutti kyllä huomaa, mistä on kysymys.

Erottelut lieviin ja vakavampiin masennuksiin voi tehdä vain hoitohenkilö kokemustensa pohjalta, ei potilas itse, ellei hänellä satu olemaan kokemuksia kaikista erilaisista masennustilanteista. Lievempää masennusta on suurinpiirtein sellaiset tilanteet kun nukkuu mielellään pitkään aamulla ja syö liikaa, ja vakavampaa, kun ei aamulla enää millään saa nukuttua eikä ruoka maista.

Masennus voi olla myös psykoottistasoista. Juuri masennuksen kohdalla on usein vaikea huomata, että onkin kyse psykoosista. Masentuneet psykoottiset eivät aina tuota niin selviä harhoja tai puhu niin kummallisia asioita, että tämän selvästi huomaisi. Synkkyyden ja epätoivon aste ja jähmettyneisyys ovat kuitenkin senlaatuisia, että kokemuksen pohjalta tilanteen kyllä huomaa. Psykoottiset masentuneet eivät kuulu pelkästään psykoterapeutin hoitoon vaan heidän tilaansa on jonkun mielenterveystoimiston lääkärin, terveyskeskuslääkärin tai psykiatrin jatkuvasti seurattava, ja lähinnä he kuuluvat sairaalahoitoon.

Vankilassa kerran vartiohenkilökunta lähetti hyvin huolestuneena psykologille hyvin masentuneen ja tuskaisen vangin potilaaksi. Psykologi puhutti potilasta ja yritti saada tätä purkamaan huoliaan sekä lopuksi sopi seuraavan ajan. Potilas oli kuitenkin heti seuraavana päivänä lyönyt työmaalla itseään kirveellä käteen psykoottisten itsesyytösten saatua hänet hallintaansa. Nyt psykologi järjesti hänet kiireesti sairaalahoitoon. (Vankimielisairaalaan Turkuun oli kyllä viikon junamatka siitä vankilasta ja sitä ennen piti tietysti vielä ensin päästä lääkärille, joka kävi kerran viikossa, niin että tuon kiireesti-sanan voisi kyllä laittaa lainausmerkkeihin, vartijat siinä joutuivat olemaan mielisairaanhoitajina).

Esimerkki valaisee sitä, kuinka tärkeätä on huomata, milloin masennus on psykoottistasoista. Psykologi ei tässä sitä heti huomannut ja teki hoitovirheen, jonka vuoksi potilas sai vamman käteensä.

Terapeuttisia hoitomenetelmiä masennuksen kohdalla ei tämän yksityiskohtaisemmin pysty lyhyesti esittämään. Edellä kerrotut yleiset terapiaperiaatteet sopivat kaikkiin terapioihin, niin myös masennuksen hoitoon. Seuraavat asiat on lisäksi syytä mainita masennuksen kohdalla:

- Potilas ei masennusvaiheessa itse useinkaan jaksa uskoa parantumiseensa, jolloin terapeutin orientoivaksi tehtäväksi jossakin sopivassa vaiheessa jää kertoa se tosiasia, että masennus ei ihmisellä koskaan ole pysyvä tila, ja näin potilas saa tiedon, että joku päivä hänen masennuksensa hellittää, vaikka sitä juuri nyt olisi kovin vaikeata kestää[i]. Koska potilas ei tosiaankaan tätä aina usko, sanoma on kerrottava toistuvasti ja sillä tavoin, että se menee perille ja herättää toivon.

- Voimakkaaseen masennukseen liittyy aina itsemurhavaara. Siihen ei auta muu kuin hoidon suorittaminen mahdollisimman hyvin ja huolellisesti ja vaarallisimmissa tilanteissa sairaalahoito. Joissakin kriisivaiheissa voi potilaalle antaa mahdollisuuden soittaa terapeutille kotiinkin milloin vain.

- Masennus siirtyy terapeuttiin. Istunnon jälkeen terapeutti saa usein huomata olevansa huolestunut potilaasta ja masentunut tämän asioista. Tämä on kuitenkin osattava nähdä myönteisenä asiana, potilas on saanut kaadettua murheensa terapeutin päälle, ja seuraavassa istunnossa saa ilokseen huomata, että potilas oli hyvin helpottunut edellisen kerran jälkeen. Terapeutilla täytyy olla jokin ammatillinen tapa karistaa tämä turha huoli niskoiltaan. Se tapa on työnohjaus, puhuminen tiimissä, asian ymmärtäminen jne.

- Masennukseen tehoaa aktiivinen kuunteleminen erittäin hyvin[ii]. Paljon muuta ei tarvita, vaikkei terapeutti itse sitä helposti huomaakaan, kun masennus on siirtynyt häneen.

- Nykyajan ihmisten masennukset liittyvät yleensä eroihin parisuhteessa, toistuviin epäonnistumisiin elämässä, heikkoon itsetuntoon, liian korkeaan tavoitetasoon tai syyllisyyden tunteiden käsittelyn epäonnistumiseen. Joitakin ihmisiä myös ympäristö on pahasti potkinut päähän, ja se tietysti aiheuttaa masennusta.

- Melkein kaikissa psykiatrisissa ongelmissa on mukana jonkin verran masennusta kaikkien muiden oireiden lisäksi. Esimerkiksi jännittäjät ovat hoidon alussa usein hyvin masentuneita jännittämisestään.

- Masennuksen kokemisesta seuraa melko säännöllisesti liiallista alkoholin käyttöä. Vaikka jokainen ihminen voi liiallisella juomisella vähitellen kehittää itselleen riippuvuuden, masentuneen ihmisen alkoholinkäyttö on syytä erottaa varsinaisten alkoholipersoonallisuuksien alkoholinkäytöstä. Masentuneiden kohteleminen alkoholisteina johtaa hoidon väärille linjoille. Riippuvuus on tietysti hoidettava silti myös.

3.1.1. Masennusoireiden poistuminen

Vaikka ihmisellä hoidon alussa on diagnoosi ”depressio mentis”, ”neurosis depressiva” tms, ei hän hoidon lopussa, hoidon onnistuttua ole enää psykiatrinen potilas.

Hoidon onnistuttua hän on jälleen normaali ihminen, eikä hänellä ”korvien välissä” ole mitään sen kummempaa kuin muillakaan ihmisillä. Hän on vain yhtä elämänkokemusta rikkaampi, eikä tule koskaan pitämään masentuneita ihmisiä muita huonompina ihmisinä. Jotkut masentuneisuudesta kärsivät ihmiset eivät parane vaan kroonistuvat, mutta kuten sanottu, masentuneet eivät ole muita huonompia ihmisiä.

3.2. Jännittäminen

Suomalaisten suurin pelko psykologin näkökulmasta katsottuna on toiset ihmiset. Kaikki pelkäävät munaavansa itsensä toisten silmissä tai muuten joutuvansa epämiellyttävän huomion kohteeksi. Jännittäminen on niin yleistä, että se varmaankin julistettaisiin yhdeksi yleisimmistä kansantaudeista, jos psykiatria olisi enemmän muodissa lääkärien keskuudessa. Yli puolet suomalaisista kärsii jännittämisestä ainakin lieväoireisena.

Jos joku meistä saa ramppikuumeen joutuessaan esiintymään jossakin, pitämään puheen, laulamaan laulun, näyttelemään roolin jne, se on tietysti vielä aivan normaalia. Mutta jos joutuu pelkäämään normaalin elämän tilanteita, kahvikutsuja, suunsa avaamista pienessä ryhmässä jne, on varmasti kysymyksessä psykiatrinen ongelma, vaikka se on normaalia siinä mielessä, että se on niin yleistä.

Niin kuin masennus niin jännittäminenkin voi olla lievää tai neuroottistasoista tai sitten potilas voi olla luonteeltaan ujo ja arka ja jännittäjä. Jännittäminen usein puhkeaa yhtäkkiä jossakin itsetuntoa kalvavassa elämäntilanteessa varsin seurallisilla ja vilkkaillakin ihmisillä. Lievät ja yhtäkkiä puhjenneet jännittämisongelmat ovat helposti hoidettavissa psykoterapeuttisin menetelmin. Yksilöterapia ja ryhmäterapia sopivat hyvin tämän ongelman hoidossa. Helppous ei tarkoita sitä, etteikö aikaa saata kulua paljonkin, mutta jokainen terapeutti pystyy parantamaan nämä ihmiset tästä ongelmasta, jos potilas vain suostuu käymään riittävän kauan.

Neuroottistasoiset jännittäjät eivät aina parane kokonaan, mutta he voivat saada huomattavaa hyötyä oireiden lievenemisen muodossa oppimalla suhtautumaan jännittämiseensä rauhallisesti, ymmärtämällä, että muillakin on samanlaisia ongelmia jne. Luonneneuroottiset jännittäjät ovat terapeuteille todellinen ongelma ainakin ilmaisessa kunnallisessa hoidossa. He käyvät mielellään terapiassa (ei heistä tietenkään silti hauskaa sairastaa ole), kehittävät voimakkaan riippuvuussuhteen terapeuttiin, eivätkä parane paljoakaan. He käyvät vuosikausia hoidossa ja tukkivat suurella lukumäärällään terapeuttiset toimipisteet. Heidän oikea hoitonsa olisi pitkäaikainen analyyttinen terapia tai vastaava, tai sitten riittävän pitkä ja intensiivinen ryhmäterapia. Lapset ja nuoret voivat hyötyä perheterapiasta, mutta aikuisille ei siitä ole hyötyä tässä ongelmassa. Jännittämisessä ei ystävien tuki ja keskustelu jonkin luotettavan ihmisen kanssa paljoakaan auta. Sen hoitoon tarvitaan ammattiterapeutti. Samoin jännittämisestä kertovien kirjojen lukemisesta on hyötyä vain hoitosuhteen yhteydessä, vaikkei niistä haittaakaan ole, ellei muuten ole sellainen ihminen, että saa kaikki oireet mitä kirjoista lukee, niin kuin monet ihmiset saavat.

Jännittämisen hoito tapahtuu siten, että ensin kuunnellaan asiakasta empaattisesti pitkän aikaa. Jännittäjät todella tarvitsevat tämän kuuntelemisvaiheen, koska ovat masentuneita ja ahdistuneita oireistaan ja äärimmäisen kiinnittyneitä oireittensa ruumiillisiin ilmenemismuotoihin, punastumiseen, vapinaan, hikoiluun, paniikkiin, mitä se nyt kullakin sitten on. He haluavat puhua niistä pitkään ja huolellisesti ja aluksi se on terapeuttista. Kuunteleminen ei estä joidenkin neuvojen antamista heti alussa, varsinkin jos asiakas niitä kysyy. Erittäin tärkeätä ja terapeuttista on orientoida potilas oireittensa ymmärtämiseen ja kestämiseen ja terapian kestoon heti alkuvaiheessa.

Tässä vaiheessa on myös mietittävä onko kysymys pääasiassa jännittämisestä, fobiasta, vai paniikkihäiriöstä, jolloin paniikkihäiriön kohdalla hoito on hieman erilaista, suoraviivaisempaa ja enemmän harjoituksia sisältävää, oppimista sellaisiin suhtautumistapoihin, ettei paniikki pääse aktivoitumaan. Tässä kohtaan on muuten terapeutille hyötyä neurologiasta peruskoulutuksessaan, kun ymmärtää, että paniikissa ihmisen autonominen hermosto, tikapuuhermosto, aktivoituu, ja tämä turha aktivoituminen pitäisi pystyä ehkäisemään, ja siinä onnistutaan oppimisterapeuttisin ja suggestiivisin menetelmin ilman syvällisiä psykodynaamisia selvittelyjä.

Kuuntelemisvaiheen jälkeen asiakkaan tulisi myös alkaa oivaltaa joitakin asioita. Se on yleensä jännittäjille hyvin vaikea ja hidas tapahtuma, ja sen täyttyy tapahtua terapiassa eikä kirjoista lukemalla, josta syystä tässäkään ei ole syytä kertoa, mitä asioita tulisi oivaltaa, ainakaan se ei auta tässä ongelmassa. Sanottakoon silti tutkimustuloksena senverran, että kun ongelmaa avataan kuori kuorelta, niin syvimmältä pohjalta paljastuu äidin rakkauden menettämisen pelko. Onko yllättävää?

Tästä tiedosta ei ole muuten mitään hyötyä muuta kuin pitkän syvällisen terapian yhteydessä, ”uutisena” terapeuttisista keksinnöistä sitä ei kukaan ymmärrä oikealla tavalla, eikä se ole hyödyllinen tieto tällä tavoin välitettynä, niin kuin on muidenkin tiedostamattomien psykodynaamisten asioiden kohdalla. Kukaan ei hyödy mitään keskustelusta Oidipus-kompleksista tai sisaruskateudesta, eikä ymmärrä niitä oikein, mutta todellisina tiedostamattomina prosesseina ne kyllä tulevat esille psykoterapeuttisissa istunnoissa.

On myös olemassa rentoutusmenetelmiä, hypnoosimenetelmiä ja muitakin terapiakikkoja, jotka voivat huomattavasti auttaa jännittäjiä. Yksi tällainen keino on paradoksaalinen intentio[iii], joka tarkoittaa sitä, että potilas ohjataan tahallaan tekemään niitä asioita, joita pelkää, esimerkiksi pudottamaan kahvikuppinsa kutsuilla. Parantavaa tässä ei tietenkään ole pelkkä teko, vaan siitä puhuminen etukäteen ja jälkikäteen terapiassa.

Jännittämisen syynä perinteisesti pidetään ankaraa kotikasvatusta. Ei ole silti mitenkään selvää, minkälaista ankaruutta tämä oikein tarkoittaa, eivätkä potilaat useinkaan tiedosta tai usko olleensa juuri ankaran kasvatuksen kohteina. Kasvatus on ollut enemmänkin sellaista, että lapsilta on vaadittu hyviä ja moitteettomia käytöstapoja ja moraalista nuhteettomuutta, erityisesti heillä kotona käyvien vieraiden silmissä.

Hyvien käytöstapojen joustava ja sulava osaaminen on suomalaisille hyvin harvinaista, mutta sitä toisaalta aina vaaditaan hyvin jyrkästi lapsilta, ilman että siihen saadaan riittävää harjoitusta ja ilman että vanhemmat edes itse osaisivat sillä tavalla käyttäytyä ja opettaa sellaista käytöstä. Tässä on selvä ristiriita toiveiden ja käytännön välillä, ristiriita ihanteen ja todellisuuden välillä useimmissa perheissä.

Raamatussa tämä asia sanotaan näin: ”Älkää kiihoittako lapsianne, etteivät nämä tulisi aroiksi.” Tämä tarkoittaa juuri sitä, että perheen patriarkka tai matriarkka ”kiivailee uskonsa puolesta”, kiihottaa lapsiaan moraaliseen nuhteettomuuteen, koska se on oikeaa ja kaunista ja täytyyhän lapsia suojella maailman pahuudelta. Lopputulos kuitenkin on, että lapset eristyvät muista ihmisistä ja tulevat aroiksi, jännittäjiksi. Tätä ei ilmeisesti uskonnollisissa piireissä ymmärretä, niin että on hyvä sitä näin selkeyttää.

Tietysti myös lasten seksuaalinen kiihottaminen, viettelevä suhtautuminen lapseen, tekee lapsen araksi jossakin mielessä, mutta se aiheuttaa enemmänkin muita ongelmia.

Jännittäminen liittyy kyllä aina myös jollakin tavoin asiakkaan seksuaaliseen itsetuntoon. Eihän arka ihminen pysty luontevasti selvittelemään intiimejä asioitaan toisten kanssa, ja jännittäjillä on paljon tiedon ja kokemuksen puutetta ollut nuoruudessaan seksuaaliasioissa ja joitain ongelmia on jäänyt selvittämättä, jotkin asiat vaivaavat vielä aikuisenakin. Kaikki nämä asiat voidaan ajan mittaan hienovaraisesti mutta huolellisesti käydä läpi terapiassa ja sillä on suuri parantava merkitys.

Luontevan ja jännittämättömän käyttäytymisen voi oppia vain harjoittelemalla. Normaali ihminen saa nämä harjoitukset käytännön elämäntilanteissa nuoruudessaan. Jännittäjiltä ne puuttuvat, koska hän on joidenkin traumaattisten kokemusten jälkeen luopunut yrittämästä tai ainakin jättänyt sen vähemmälle kuin muut. Koska kokemukset puuttuvat, terapiaan kuuluu myös harjoituksia, poisoppimista jännittämisestä ja uuden pelottoman ja joustavan suhtautumisen oppimista.

Eräs potilas oli saanut terapeutilta ohjeen käydä aina kaikissa kahviloissa istumassa ja juomassa kahvia joka kerta kun sattui menemään kuppilan ohi. Tämä olisi muuten ollut hyvä harjoitus, mutta potilas kävi kovin tuskaiseksi ja hermostuneeksi yrittäessään tunnollisesti noudattaa ohjetta. Sinnikkäästi hän kävi kaikissa kahviloissa. Uudelle terapeutille tullessaan potilas sai sitten vapautuksen tästä harjoituksesta, koska se ei ollut hyödyllinen, se oli hänelle liian rankka.

Vaikeimmat tilanteet jännittäjät voivat aluksi aivan rauhassa jättää pois elämästään, välttää niitä kokonaan. Harjoitukset pitää suorittaa tilanteissa, jotka ovat suhteellisen helppoja potilaalle, mutta joihin kuitenkin sisältyy jotakin ponnistelua vaativaa.

Terapiassa edellä mainitut asiat on käytävä vielä yksilöllisemmin ja syvällisemmin läpi, jotta kaikki syyt tulisivat esille ja selvitettyä. Kuten sanottu, niistä puhumisesta julkisessa keskustelussa ei ole mitään hyötyä paranemiselle, niiden käsitteleminen parantaa vain hoitotilanteessa.

3.2.1. Jännitysoireiden poistuminen

Vaikka ihmisellä hoidon alussa on diagnoosi ”jännittäjä”, ”kahvikuppineuroosi”, ”neurosis phobica” tms, ei hän hoidon lopussa, hoidon onnistuttua ole enää psykiatrinen potilas. Hoidon onnistuttua hän on jälleen normaali ihminen, eikä hänellä ”korvien välissä” ole mitään sen kummempaa kuin muillakaan ihmisillä. Hän on vain yhtä elämänkokemusta rikkaampi, eikä tule koskaan pitämään jännittäjiä muita huonompina ihmisinä. Jotkut jännittämisoireista kärsivät eivät parane vaan kroonistuvat, mutta kuten sanottu, jännittäjät eivät ole muita huonompia ihmisiä, ja kroonisetkin jännittäjät oppivat hoidossa elämään oireittensa kanssa, eivätkä niistä enää hermostu.

Tämä asia voitaisiin sanoa samalla tavoin kaikista sairauksista: hysteriasta, skitsofreniasta, pakkoneuroosista, alkoholismista, paranoiasta, psykopatiasta jne. Tämä on se asia, minkä jokaisen ihmisen toivoisi ymmärtävän: oli sairauden nimi kuinka paha tahansa, kaikista psyykisistä häiriöistä voi parantua, muutenhan ne eivät olisi enää psyykisiä vaan parantumattomia neurologisia vikoja aivoissa.

3.3. Muut neuroosit

Klassisia neurooseja ovat: hysteria, masennusneuroosit (neuroottiset depressiot), tuskaneuroosi eli ahdistusneuroosi (neurosis angoris), pelkoneuroosit (fobiat), pakkoneuroosi, neurastenia ja hypokondria. (Katso esim Achté ym, 1981, tai Viitamäki ym, 1978).

Jännittäminen kuuluu fobioihin ja masentuneisuus neuroottisiin depressioihin, jos on kyse neuroottistasoisista oireista. Nykyaikana kuitenkin puhtaita klassisia neurooseja esiintyy varsin vähän, ihmisten oireet ovat erilaisia yhdistelmiä kaikista erilaisista klassisista oireista. Tästä syystä riittää, kun todetaan, että neuroosien hoito tapahtuu muidenkin neuroosien kohdalla suurin piirtein niin kuin edellä on jo kerrottu, ja normaaleja terapiaperiaatteita noudattaen (Luku 2.). Lievät ahdistus- ja pakko-oireet poistuvat hyvin helposti ja nopeasti terapiassa. Vaikeiden oireiden kanssa aikaa usein tarvitaan paljon ja kaikkia mahdollisia terapiakikkoja on syytä käyttää lopuksi eikä vain kuunnella ja ymmärtää loputtomasti potilasta vuodesta toiseen.

Neuroottisille oireille löytyy usein hyvin selvä ja ymmärrettävä konkreettinen syy.

Potilas kärsi hyvin voimakkaista ja kiusallisista tuskaoireista. Hän ei esimerkiksi autolla ajaessaan voinut ollenkaan odotella liikennevaloissa vaan tuli hyvin tuskaiseksi jo tällaisesta pienestä odottelusta. Terapeuttisessa selvittelyssä ilmeni, että hänen vaimollaan ja äidillään oli suuria erimielisyyksiä, joissa he hyvin taitavasti yrittivät kumpikin käyttää potilasta aseenaan toisiaan vastaan. Tämä tilanne oli potilaan vaikeuksien syynä, vaikkei hän sitä aluksi ollenkaan tiedostanut[iv]. Tämän syyn tiedostaminen ja terapeuttinen selvittely siitä, kuinka riitaan voisi rauhallisemmin suhtautua, joka tapauksessa poisti pahimmat oireet.

Joskus syy voi olla hyvin yksilöllinen.

Potilas kärsi ihmeellisestä levottomuudesta, ahdistuneisuudesta, unettomuudesta ja masentuneisuudesta. Kaikista klassisista terapeuttisista selvittelyistä ja jopa rentouttavasta laitoshoidosta huolimatta – yksityisellä klinikalla – oireet eivät hellittäneet. Oma-aloitteisesti hän huomasi valtavan liikunnan ja tekemisen tarpeensa, jota hänen työnsä ei kyennyt tyydyttämään. Hän rupesi vapaa-ajallaan kaatamaan puita metsässä ja juoksemaan rasittavia lenkkejä. Silloin oireet lievenivät huomattavasti.

Joskus oireet tulevat vasta myöhemmin, vaikeuksien jo itse asiassa poistuttua. Usein kun mitään selviä syitä ei tunnu löytyvän, huomataan, että potilas on ollut kovassa paineessa puolta vuotta aikaisemmin[v]. Neurooseille on muutenkin ominaista, että ihmisellä on lapsuudessaan ollut joitain vaikeuksia, ja sitten ajankohtaisessa elämäntilanteessa on jotakin sellaista, mikä saa lapsuuden traumat aktualisoitumaan. Nykyisissä ongelmissa kärsitään jotakin, joka on saanut alkunsa jo paljon aikaisemmin.

Siitä, missä määrin menneisyyttä olisi syytä penkoa, on terapeuteilla lihava riita. Analyytikkojen mielestä lapsuuden kysymyksiä on aina selvitettävä, kun taas ryhmätyöihmisten mielestä kaikki ongelmat voidaan hoitaa hoitamalla niiden ilmenemismuotoja nykyisissä ihmissuhteissa. Tällainen riitely on turhanpäiväistä, molempia asioita voidaan tehdä tai jättää tekemättä tilanteen mukaan.

3.4. Parikonfliktit

Monet psyykiset häiriöt liittyvät ongelmiin puolisoiden ym rakastavaisten välisissä suhteissa. Myöskään lapset eivät yleensä sairasta, jos vanhemmat ovat terveitä ja vanhempien välinen suhde on hyvä.

Parikonflikteissa on tietysti luonnollista aloittaa yksilöterapian sijasta pari- tai muu perheterapia. Kuitenkin hoito usein alkaa siten, että jompikumpi puoliso tulee hoitoon, koska kärsii masennuksesta tai unettomuudesta tai muista vastaavista oireista ja syyksi heti sanoo puolison uskottomuuden tms perheongelman. Tämä yksilöterapia on hyvä pitää voimassa ja antaa pariterapian sen lisäksi tapahtua jossakin muualla. On luonnollista, että perheterapiaistunnoissa ei aina voida puhua kaikesta sellaisesta, mikä yksilöterapiassa tulee helpostikin käsitellyksi. Terapeutille kahden kesken voi tunnustaa esimerkiksi juuri uskottomuutensa luontevammin kuin puolison edessä perheterapiassa.

Jos on uskoton eikä puhu siitä terapeutilleen, ei ole vielä rehellisesti terapiassa. Sentyyppiset asiat täytyy tietysti kaikki puhua vähitellen läpi, jos haluaa saada avun.

Tavallisten ihmisten ongelmat liittyvät yleensä erilaisiin odotuksiin parisuhteessa. Esimerkiksi juuri eronnut ihminen ei useinkaan halua vakiintua heti eron jälkeen, hän ei kykene aidosti ja pysyvästi rakastumaan eron aiheuttamien tunneongelmien takia ja haluaakin ensin vähän seikkailla. Jos tällainen ihminen sitten tutustuu vakiintumaan valmiiseen ihmiseen, on selvää, että odotuksissa on ristiriita, vaikka he muuten sopisivat yhteen. Ne ihmiset, jotka suinpäin ryntäävät uudestaan avioliittoon eron jälkeen, huomaavat odotustensa väliset ristiriidat tai muut ongelmat vasta myöhemmin ja joutuvat yleensä pettymään ratkaisuunsa.

Terveillä ja tavallisilla ihmisillä parisuhteiden ongelmat ovat vain erilaisia kypsymis- ja kriisivaiheita avioliitossa. Niitä yksinkertaisesti pitää olla ja ne pitää käydä läpi aina päätyen siihen, että puolisot ovat jälleen onnellisia yhdessä. Kaikki avioliitot kaipaavat rikastuttamista, missä perheterapeutit mielellään kaikkia aviopareja auttavat.

Mutta jos puolisot kärsivät psyykisistä häiriöistä tai muuten eivät ole tavallisia ihmisiä – ajattelen taiteilijoita, merimiehiä, Jumalan työlle kokonaan omistautuneita, erilaisia ammattilaisia jne – tilanne on toinen. Näissä tilanteissa ongelmat usein tulevat siitä, että yritetään soveltaa normaalia yhteiskunnan avioliittomallia tilanteeseen, johon se ei ollenkaan sovi.

Parisuhteen muoto tulee valita partnerin todellisen luonteen ja tilanteen mukaan. Esimerkkinä mainittakoon, että luonnehäiriöisille ja alkoholisteille sopii parhaiten sellainen kiinteä ja pysyvä rakkaussuhde, jossa ei kuitenkaan asuta yhdessä eikä siinä mielessä yritetä normaalia avioliittoa. Monet parit ovat tulleet onnellisiksi esimerkiksi olemalla kihloissa (mikä riittää ympäröivälle yhteisölle ja sukulaisille, etteivät nämä hermostu suhteesta) ja asumalla erillään (mikä sopii heille itselleen joskus paremmin luonnehäiriön takia). Merimiesten taas tulee tehdä puolisonsa kanssa sopimus, yksinkertaisesti sopia molemminpuolisen rakkauden, ymmärryksen, tuntemuksen ja kunnioituksen hengessä, miten käyttäydytään silloin kun ollaan pitkiä aikoja erossa.

Parien hoitoon on nykyaikaisella psykoterapialla valtava määrä erilaisia menetelmiä ja harjoituksia. Tämä on kuitenkin kaikki enemmänkin perheterapiaa, eikä siksi kuulu tämän yksilöterapiaa käsittelevän kirjan aihepiiriin.

Mistä sitten nykyinen perheiden rikkinäisyys johtuu? Kysymys lienee lähinnä yhteiskunnallisista tekijöistä, koko länsimaisen kulttuurin kriisistä ja koko yhteiskuntaa käsittävän kaupunkimaisen kulttuurin nuoruudesta. Moraali on jostakin syystä löystynyt, uskonto ei enää sido ihmistä jne.

3.4.1. Pariongelmien pääsyyt

Parikonfliktien syinä voidaan luetella erityisesti seuraavat asiat: luonteiden yhteensopimattomuus, valtataistelu, uskottomuus, mielipide-erot uskonnon, politiikan tai moraalin alueilla, kyllästyminen, väärä puolisonvalinta, ympäristön paineet, seksuaaliongelmat, lastenkasvatus, työnjako, kotityöt, uhrautuminen vai oma karriääri ja odottamattomat elämän tapahtumat.

3.4.1.1. Mustasukkaisuus

Mustasukkaisuus on yksi parikonfliktien suurimmista syistä edellä mainittujen ohella.

Mustasukkaisuus johtuu yleensä heikosta miehisestä itsetunnosta miehellä. Samoin naisella sen syy on heikko itsetunto naisena. Muita syitä ovat oman uskottomuuden projisoiminen, tiedostamattomat homoseksuaaliset taipumukset, puolison provosoiva käyttäytyminen ja parisuhteen ongelmat. Mustasukkaisella ihmisellä, niin kuin muillakin paranoidisilla ihmisillä, on myös aina jotain ongelmallista vihan tunteiden käsittelyssä. Aiheellinen mustasukkaisuus ja lievä suhteuttamistaipumus ja mustasukkaisuus kuuluvat tietysti normaalin elämän puitteisiin, mutta mustasukkaisuus on myös hyvin yleinen psyykinen häiriö.

Koska kyse on sukupuoli-identiteetin ongelmallisuudesta yleensä, on myös hyvin vaikea saada sairaalloloinen mustasukkaisuus parannettua. Mustasukkaisen puolison tulisi käydä läpi hyvinkin syvällinen terapia, jonka lopputuloksena hän ymmärtäisi oireensa syytaustaa ja hänen itsetuntonsa kohoaisi, mutta yleensä tämänluonteiset ihmiset ovat terapiaan hyvin haluttomia. Helpottavia toimenpiteitä ja keinoja on silti pienelläkin vaivalla keksittävissä pariskunnan auttamiseksi. Tällaisia ovat esimerkiksi hellyyden lisääminen ja kaikinpuolisen rakkauden osoittaminen parisuhteessa ja tarkka selvittäminen siitä, missä milloinkin kulkee. Jos mustasukkaisuuden kohteena oleva puoliso jaksaa vakuuttaa rakkauttaan ja uskollisuuttaan, kertoo menemisensä ja pysyy uskollisena, niin kyllä se riittää hoidoksi. Yleensä parisuhteessa tämä ongelmakenttä on kuitenkin monimutkaisempi ja muiden ongelmien takia puoliso ei ole halukas tätä vakuuttamista suorittamaan riittävästi.

Mustasukkaisuuteen varsinkin luonnehäiriöisissä ja alkoholistiperheissä liittyy myös perheväkivaltaa. Tämä muuten ikävä asia on hoidon aloittamisen kannalta sikäli hyvä, että tällaisen väkivallan jälkeen puolisoilla on suuri hoitomotivaatio ainakin jonkin aikaa. Mustasukkaiset ihmiset eivät oikein käy hoidossa tällaisen tilanteen lisäksi muutakuin jos menevät psykoosiin – jolloin heidän on pakko käydä hoidossa – tai jos he haluavat lievitystä kestämättömään ahdistukseensa ja pahaan oloonsa, jonka epäluulo on synnyttänyt.

3.5. Kasvatusongelmat

Myös kasvatuksessa ja lapsen kehityksessä esiin tulevat ongelmat vaativat lähinnä perheterapiaa eivätkä yksilöterapiaa. Vakiintunut menetelmä silti on, että lapsi samalla käy yksilöterapiassa. Kasvatusneuvolassa lapsi yleensä käy psykologilla ja perheterapiassa käydään esimerkiksi sosiaalityöntekijän vastaanotolla.

Lasten häiriöt ja niiden hoitaminen, samoin kuin perheterapia, ovat kuitenkin kokonaan oma alueensa, ja ne mainitaan tässä vain siksi, että hyvin usein tietysti terapeuttien vastaanotolle yksityisvastaanotolle tullaan juuri tällaisissa ongelmissa.

3.6. Psykoosin puhkeaminen

Kun ihmisen psyykinen kokonaistilanne on liian vaikea kestettäväksi, on mahdotonta pitää yllä psyyken tervettä tasapainoa, ja ihminen siirtyy elämään kuvitteellisessa maailmassa eikä enää näe eikä koe todellista maailmaa oikein. Tällaista tilaa sanotaan mielisairaudeksi, psykoosiksi, ja sille on ominaista kuulo- tai näköharhat, harhaluulot ja vaikutuselämykset.

Jossakin mielessä tämä psykoosin puhkeaminen on näinollen elimistön normaali sopeutumisreaktio liian kovaan stressiin. Kaikille ihmisille käy näin, jos tilanne – yksilöllisesti, psyykisesti koettu tilanne – on riittävän vaikea. Tämä nähdään mm sotapsykooseissa, jolloin sotatilanteiden kovissa olosuhteissa primääristi täysin terveetkin ihmiset saattavat mennä psykoosiin.

Tämä sekaisin meno voi tapahtua monella eri tavalla ihmisen luonteesta ja ongelmien syytaustasta riippuen. Näistä eri tavoista saavat nimensä erilaiset psykoosien diagnoosit.

Yhteistä psykooseille, erotukseksi neurooseista, on kuitenkin se, että todellisuudentaju on psykoosipotilaalta mennyt tai voimakkaasti vääristynyt tavalla, jonka jokainen potilaan lähiympäristössä kyllä selvästi huomaa.

Tähän – että psykoosin selvästi huomaa – on neljä poikkeusta:

1. Maaniset psykoottiset ovat iloisia ja touhukkaita niin että saattavat mennä täydestä jopa pankinjohtajalle.

2. Paranoidiset psykoottiset saattavat olla muuten terveen näköisiä, mutta hautovat kuitenkin mielessään valtavia harhaluuloja, jotka esiin tullessaan kyllä ymmärretään sairaiksi. Tosin harhaluuloja on kaikilla ihmisillä ja myös koko yhteiskunnalla, emmehän me suinkaan näe maailmaa oikein vaan siten kuin meidät on lapsuudessa kulttuurisesti indoktrinoitu se näkemään, mutta nämä luulot eivät yleensä ole nimenomaan sairaita luuloja, ne vain eivät pidä paikkaansa, emmekä me huomaa missä kohdin milloinkin. Neuvostoliiton tilanne (ja miksei vähän suomettuneen Suomenkin) oli tältä kannalta erityisen hauska ja mielenkiintoinen, siellähän toisinajattelijoiden ajateltiin näkevän maailman väärin ja olevan jopa mielisairaita, kun oikeasti pikemminkin vallanpitäjät ja osa kansasta olivat harhaluulojen vallassa.

3. Jotkut skitsofrenian muodot ilmenevät potilaan hiljaisuutena, vaimeutena ja syrjäänvetäytyvyytenä, jota ei aina ymmärretä vakavaksi sairaudeksi.

4. Maanis-depressiivisessä psykoosissa sairaat ja terveet vaiheet vaihtelevat, eli välillä on myös terveitä vaiheita. Jossakin mielessä on sanottava, että maanis-depressiivinen potilas ei ole terve tässä terveessä välivaiheessakaan. Hän on terve vasta kun psykoottisia manioita ja depressioita ei enää tule ollenkaan. Tällainen potilas on selvästi erilainen parannuttuaan kuin aikaisempien terveiden välivaiheiden aikana.

Kaikki muut psykoottiset ovat mielisairaita muidenkin kuin psykiatrien ja ammatti-ihmisten mielestä. Jokainen näkee ja tajuaa tämän tilanteen. Tavallisten ihmisten ei kuitenkaan pidä mennä leimaamaan ketään psyykisestä sairaudesta kärsivää mielisairaaksi, sillä moni mielisairaudeksi sanottu käyttäytyminen on kuitenkin vain neuroosin tai luonnehäiriön ilmentymää, esimerkiksi hysteeriset purkaukset tai itsemurhayritykset. Pahasti psykopaattiset ihmiset taas ovat myös sellaisia että menevät täydestä muille ihmisille, eivätkä he olekaan mielisairaita vaan luonnehäiriöisiä. Heidän ympäristönsä sensijaan kärsii heidän ongelmistaan.

No, kun ihminen on mennyt kunnolla sekaisin, miten häntä voidaan auttaa? Nykyään ei ole enää niin, että kaikki joutuisivat automaattisesti sairaalahoitoon. Monta kertaa pärjätään lääkehoidolla, kotilomalla ja psykoterapialla. Töissä ei psykoosin alkuvaiheessa saisi olla; kukaan ei psykoottisessa vaiheessa pärjää töissä kunnolla.

Psykooseissa käytetyt lääkkeet tekevät ihmiselle saman kuin siirtyminen todellisuudesta kuvitelmiin, harhoihin. Ne poistavat liian voimakkaan tuskan ja näin sitten mahdollistavat elämisen ilman harhamaailmaa. Lääkehoito on psykooseissa välttämätön tai sitten potilaalle on luotava sairaalamainen ympäristö, missä hän voi sekoilla rauhassa, mikä nyt käytännössä on melko mahdotonta muuta kuin hyvin rikkaille ihmisille, jotka voivat palkata hoitajia.

Jos potilas suostuu ottamaan asiallisesti lääkkeitä – se on tietysti usein vaikeata, kun potilas saattaa pitää itseään terveenä tai pelätä psykoottisesti lääkkeitä – ja lääkäri on onnistunut valitsemaan sopivat lääkkeet, silloin kotihoito saattaa onnistua. Tässä vaiheessa ei psykoterapialla ole suurta merkitystä muutakuin hoitosuhteen luomisen ja tietyn tukemisen ja rauhoittamisen kannalta. Joskus on mahdollista saada potilas hiukan tajuamaan, mistä on kyse, ja sillä kyllä sitten on suuri merkitys heti alkuvaiheessa. Mutta harhoihin ei saa väittää vastaan, silloin hoitosuhde katkeaa, muttei niihin tarvitse osoittaa uskovansakaan.

Tämän jälkeen potilaan hoito niin kotona kuin sairaalassakin on vain tietynlaista odottamista ja yhdessä olemista, yhdessä kestämistä ja mukavan tekemisen keksimistä jne. Terapeutin osuus on edelleen varsin pieni, vaikka hän tapaisi potilasta useinkin. Pidemmällä tähtäimellä sitten kuitenkin lopulta terapeutin osuus on ratkaiseva. Suurimman osan tästä työstä nykyään tekevät omat hoitajat sairaalassa. Ilman psykoterapiaa useimmat psykoottiset kroonistuisivat ja vain pieni osa parantuisi spontaanisti, silloinkin usein joidenkin lähiympäristön ymmärtäväisten terapiaan verrattavan tuen avulla.

Oleellisin asia psykooseissa ymmärtää on se, että mitään pysyviä tuloksia ei voida saavuttaa yhtäkkiä ja nopeasti, ei lääkehoidolla, ei psykoterapialla, ei sairaalahoidolla eikä näiden yhdistelmillä. Kaikki omaiset, potilas ja kokemattomat hoitohenkilöt on orientoitava tähän tilanteeseen, siihen että kunnolliseen toipumiseen menee vuosia. Kukaan ei etukäteen tiedä, kuinka monta vuotta, mutta monikossa on puhuttava. Kahden vuoden kuluttua potilas saattaa olla varsin hyvässä kunnossa, mutta silloin ollaan onnistuttu erittäin hyvin, harvinaisen hyvin. On kyllä tilanteita, jolloin potilas toipuu puolessa vuodessa ja vuodessa, mutta silloin on psykoosikin ollut lievä, reaktiivinen psykoosi, vaikean elämäntilanteen ja traumaattisten kokemusten aiheuttama.

Tämän orientoimisen tekee vaikeaksi ensinnäkin potilaiden ja omaisten toiveet ja odotukset nopeasta avusta. Aina ei tietysti voi kertoa koko totuutta, ei ole hyvä maalata liian synkkiä kuvia tulevaisuudesta, tämän asian osuva selvittäminen on nyt taas sitä normaalia terapeuttista diplomaattista taitoa, jota kaikessa terapeuttisessa toiminnassa tarvitaan joka vaiheessa.

Toiseksi nykyaikainen hoito aikaansaa suhteellisen terveen näköisen tilanteen usein jo kuukauden parin kuluttua sairauden puhkeamisesta. Tällöin potilaalla on kova kiire päästä leimautumisesta omassa ja muiden silmissä ja hän haluaa kaikin puolin siirtyä terveen kirjoihin. Hoidon kuitenkin pitäisi jatkua edelleen, parantumisen kannalta se on edelleen välttämätöntä.

3.7. Psykoosin jälkihoito

Yleensä potilaiden on käytävä läpi muutama akuutti psykoottinen vaihe ja sairaalahoito, ennen kuin he uskovat, että hoitoon menee vuosia.

Harhojen poistuttua potilaat ovat yleensä vielä pitkän aikaa jähmeitä, jäykkiä, rigidejä, vaikkeivät muuten enää näytä mielisairailta. Lopulta tämä jäykkyyskin poistuu. Lääkkeiden johdosta monet lihoavat ja se on paha juttu itsetunnolle. Siitä pitäisi lääkärien ja hoitajien yrittää pitää huolta, että lihoamiseen puututtaisiin, mutta tämä puoli jää usein hoitamatta, yrittämättä, koska on se tietysti pienempi paha kuin akuutti psykoosi.

Psykoosin terapia vaatii terapeutilta paljon. Ajan kanssa on kuitenkin saatavissa apua keveilläkin menetelmillä. Tärkeää onkin huomata, että psykoositerapia ei koskaan ole ainoa hoitomenetelmä, vaan sairaalahoito, lääkehoito, potilaskerhot ym kaikki ylimääräinen mitä voidaan järjestää ja keksiä, on aina tärkeätä. Psykoterapiassa tapahtuvat kuitenkin kaikki ne asiat, jotka ovat tärkeimpiä parantumiselle, eikä niitä usein missään muualla voi tapahtua, ellei siirrytä ihmeparannusten puolelle. Ihmeparantumisia myös tosiaankin tapahtuu seurakunnissa juuri psykoosien kohdalla jonkin verran.

Psykoositerapia on pikkaisen erilaista kuin muu psykoterapeuttinen työ. Siinä on oleellista ensin kontaktin saaminen potilaaseen. Kontaktin aikaansaamiseksi on eläydyttävä varsin syvästi potilaan psykoottiseen maailmaan ja myös vastattava jollakin tavoin hänen infantiileihin tarpeisiinsa. Harhamaailmaan on suhtauduttava sillä tavoin, että ymmärtää sen potilaalle todelliseksi eikä rupea väittämään vastaan. Terapiaistunnon tulee aina antaa potilaalle jotakin tyydytystä, että näihin infantiileihin tarpeisiin vastattaisiin jollakin tavoin.

Vasta saavutettu syvä yhteys potilaaseen aina psykoottisen maailman ymmärtämiseen asti antaa mahdollisuuden puhua ja käydä läpi muullakin tavoin niitä kipeitä asioita, joiden selvittäminen on välttämätöntä parantumisprosessien käynnistymiselle.

Kun tällainen syvempi kontakti potilaaseen on saatu luotua, on vain jaksettava tehdä työtä pitkään, vuosikausia, normaaleja terapiaperiaatteita noudattaen. Tällä tavoin voidaan onnistua parantamaan vaikeitakin psykooseja, ainakin osittain.

Tässä on vain se käytännön vaikeus, että kukaan psykoterapeutti ei jaksa vetää kuin muutamia tällaisia terapioita samanaikaisesti, niin että käytännössä psykoottisten kohdalla joudutaan yleensä tyytymään kaikkeen muuhun mahdolliseen hoitoon ja vain harvat psykoottiset ovat kovinkaan intensiivisessä psykoterapiassa sairaalahoidon jälkeen, he vain käyvät uusimassa reseptinsä mielenterveystoimistoissa.

Tätä vaikeutta voi verrata esimerkiksi siihen, kuinka monta vierasta kieltä ihminen oppii ja jaksaa yhtä aikaa opiskella. Jokaisen potilaan kanssa on opittava kokonaan uusi kieli, että kontakti syntyisi ja kommunikaatio sujuisi. Eikä tämä ole edes vaikein asia psykoositerapiassa.

3.8. Luonnehäiriöt

Vankilakundit ovat rikollisen taipumuksensa lisäksi usein psyykisesti häiriytyneitä. Tällaista asosiaalisten ihmisten, monien alkoholistien ja hyvien perheiden ”mustien lampaiden” häiriötä sanotaan luonnehäiriöksi. Psykopaateiksi ja sosiopaateiksi sanotaan ihmisiä, jotka ovat hyvin vakavasti ja syvästi tällä tavoin häiriytyneitä, mutta lievempiäkin luonnehäiriöitä on. Sen lisäksi luonnehäiriöitä on tietysti useita eri lajeja, mutta tässä pitäydytään niiden yhteiseen olemukseen, asosiaalista luonnehäiriötä painottaen. Jokainen psykiatrinen oire voi olla neuroottistasoinen, luonneneuroositasoinen, luonnehäiriötasoinen, rajatilatasoinen tai sitten psykoottistasoinen.

Luonnehäiriöt syntyvät siitä, kun ihminen on joutunut lapsena epäilemään vanhempiensa tai toisen vanhempansa rakkautta. Tämä epäily kertautuu uusissa ihmissuhteissa ja uudet erot ja epäonnistumiset tärkeissä ihmissuhteissa ja rakkaussuhteissa vahvistavat häiriötä, aiheuttavat noidankehän, joka hoidossa olisi katkaistava.

Yksilöterapia ei ole erityisen hyvä hoitomuoto luonnehäiriöisille. Erilaiset yhteisökasvatus- ja yhteisöhoitomenetelmät olisivat parhaita. Näille ihmisille pitäisi järjestää jonkinlaisia luonteenkasvatuskouluja, joissa he voisivat yhteisön tuella rennossa ja hauskassa ympäristössä pyrkiä parempaan elämään ja luonteensa särmien hiomiseen. Tähän ei välttämättä tarvita mitään laitosta, vaan porukka, joka kokoontuu usein ja keksii yhteisiä rientoja. Jokainen arvaa, mihinkä rientoihin tässä helposti ajaudutaan, mutta niissäkin riennoissa voivat iän karttuessa luonteiden särmät hioutua ja parempi elämä lopulta avautua.

Monet luonnehäiriöiset silti käyvät mielellään terapiassa. Silloin on syytä tarkasti selvittää potilaan ja hänen vanhempiensa tunnesuhde. Potilas ei itse useinkaan tiedosta tunnesuhteen todellista luonnetta, joten sitä pitää selvittää tarpeeksi kauan.

Asosiaalisilla naisilla tulee usein esille, että heidän oma äitinsä ei ole jaksanut hoitaa heitä kunnolla, minkä he lapsen sielunelämällä ovat tietenkin tulkinneet äidin rakkauden puutteeksi, mutta terapiassa he huomaavat helpotuksekseen, että itse rakkaudessa ei mitään vikaa ollutkaan, äiti ei vain erilaisista syistä jaksanut hoitaa, asettaa rajoja ja ottaa vastuuta niin kuin pitäisi. Asosiaaliset ihmiset ovatkin usein kasvaneet lastenkodissa.

Rikolliset miehet taas usein esimerkiksi huomaavat, että heidän isänsä on luullut heitä toisen miehen lapseksi, ja sen takia ei ole kyennyt luomaan kunnollista isä-poika suhdetta. Isäsuhteessa on miltei aina jotakin ongelmallista, vaikkei potilas aluksi olisi siitä tietoinenkaan.

Eräs rikollinen potilas väitti, että hänellä oli aivan hyvä suhde isänsä kanssa. Terapeutti ei tietenkään heti kättelyssä uskonut tätä, vaikka äidin kanssa potilaalla oli oikeasti aivan hyvä suhde. Terapeutti yritti aina välillä rauhallisesti saada esille, mitä ongelmaa isän kanssa oli mahdollisesti ollut. Potilas kävi ajoittain hoidossa 2-3 vuoden ajan eikä kertonut mistään ongelmista isänsä kanssa, hän kielsi ne näin kauan. Kuitenkin eräänä päivänä hän löi puukon isänsä käden läpi, kun tämä oli solvannut äitiä. Tämän jälkeen hän tietysti myönsi ja tiedosti ongelmansa isänsä kanssa, ja nämä asiat saatiin puhuttua selviksi.

Mitä selvittelyssä lopulta huomataankin, on aina tietysti yksilöllistä. Perheessä kuitenkin aina on ollut jotain rikkinäistä; riitaa, eroja, lastenkotiin joutumista jne ja lapsi on aina kokenut rakkaudettomuutta, on tulkinnut tapahtumat rakkauden puutteeksi itseään kohtaan ja epäilee sitten myöhemminkin voidaanko häntä rakastaa. Tämä tunne on aikuisenakin syvä, voimakas ja hallitseva ja myös osin tiedostamaton, unohdettu mutta vallitseva.

Näiden oivallusten lopulliseksi ymmärtämiseksi potilaan täytyy saada kokea ihmissuhde, jossa hänen yrityksensä testata eri tavoin toisen rakkautta – ja näin käytännössä provosoida hylkääminen – johtaakin kokemukseen, että toinen pitää ja välittää hänestä, rakastaa häntä. Terapeutin on osattava olla tässä tapahtumassa korvikeihminen, mutta myös ajankohtaisten ihmissuhteiden huolellinen käsittely ja selvittely voi riittää.

3.9. Alkoholiongelmat

Alkoholiongelmaiset ovat yleensä luonnehäiriöisiä ja silloin heidän ongelmansa ja hoitonsa on samantapainen kuin edellä. Kuitenkin liiallinen alkoholinkäyttö voi liittyä moneen muuhunkin asiaan. Jotkut juovat sen takia, että ovat ujoja, jotkut masennukseensa, jotkut syyllisyyden tunteittensa hukuttamiseksi, jotkut ahdistukseensa, jotkut johonkin muuhun pahaan oloon. Ja alkoholiongelma on myös biologinen juttu, jokainen voi kehittää itselleen alkoholismin, jos vain juo liian paljon ja liian usein.

Niinpä alkoholiongelmissa on normaalien terapeuttisten selvittelyjen lisäksi kiinnitettävä huomiota itse juomiseen, sen lopettamiseen tai vähentämiseen. Kun alkoholiongelmaista on riittävästi kuunneltu, tuettu ja ymmärretty, on kiinnitettävä huomiota suoraan juomiseen, on poikettava normaaleista terapeuttisista periaatteista ja ruvettava opettamaan, suorastaan vaatimaan juomattomuutta. Jotkut psykiatrit eivät suostu hoitamaan näitä potilaita, jos he juovat hoidon aikana, eivät lopeta hoitoon tultuaan. Tämä on hyvä keino pakottaa, auttaa raittiiksi, mutta ehkä aivan näin jyrkkä ei tarvitsisi olla, siinä vaan käytännössä pääsee eroon näistä potilaista.

Potilaan on itse päätettävä, onko hän sellainen alkoholisti, joka aina pahasti sotkee elämänsä, jos ottaa yhdenkin ryypyn, vai onko hänen mahdollista ottaa tavoitteeksi juomisen vähentäminen.

Oikein pahaksi päässeessä alkoholismissa ei auta muu kuin kokonaan lopettaminen. Paras tuki tässä on AA-kerho. Alkoholiongelmaisille on muutenkin hyvät hoitosysteemit Suomessa, kunhan vain suostuvat hoitoon menemään. Yksilöpsykoterapia on aivan hyvä hoitomuoto, mutta sen lisäksi olisi jokin ryhmäkin hyväksi, koska alkoholiongelmaiset hyötyvät parantuneiden avusta. Huumeiden käyttäjiä eivät pysty lopullisesti auttamaankaan kuin entiset huumeiden käyttäjät.

Liiallinen alkoholin käyttö, samoin kuin tupakointi ja huumeiden käyttö, on myös itsetuhokäyttäytymistä. Tämä tarkoittaa selväsanaisesti sanottuna sitä, että itsemurha on kaikilla alkoholisteilla mielessä tietoisesti tai tiedostamattomasti. Tämä asia on terapiassa selvitettävä, mutta sen tekeminen oikealla tavalla vaatii luottamuksellisen ja vakiintuneen terapiasuhteen. Itsemurhaan liittyvistä asioista on terapeutin aina keskusteltava vakavasti, ilman mitään huumoria tai kevyttä sävyä[vi].

Jotkut seikkailijat, merimiehet, liikemiehet, poliitikot ja vakoilijat ovat usein luonnehäiriöisiä ja alkoholisteja rikollisten ja ilotyttöjen lisäksi.

3.10. Seksuaaliongelmat

Yleisin seksuaalinen ongelma meidän länsimaisessa yhteiskunnassamme on ollut naisten frigidisyys. Täysin kylmiä naisia on tosin vain vähän, mutta yllättävän useiden vaimoihmisten on vaikeata saada orgasmi edes täysin laillisessa suhteessa ja rakastuneena. Tämä ongelma on onneksi hieman helpottunut nykyaikana. Vaikka jotkut feministit ja irvileuat väittävät, että vika on miesten seksuaalisessa taitamattomuudessa, asian psykologinen puoli on helposti ymmärrettävissä muullakin tavoin.

Kyse on tietysti naisten asemasta miesten ja naisten seksuaalisessa leikissä. Mies saa haluta ja yrittää aina, mutta naisten on osattava yhtä aikaa vastustaa ja kieltäytyä ja sitten kuitenkin samalla keimailla, miellyttää, haluta ja antautua. Mahdoton yhtälö, niin kuin nuorillakin se, ettei saisi mennä sänkyyn ennen avioliittoa ja sitten kuitenkaan ei saa mennä nuorena naimisiin. Tässä naisten tilanteessa on luonnollista, että nainen saattaa halutessaan olla suostumatta ja suostuessaan olla haluamatta. Ollakin haluamatta antautuessaan ja kieltäytyä halutessaan on suorastaan synonyymi frigidisyydelle.

Tässä ei paljon auta, vaikka monet radikaalit ihmiset haluaisivat parantaa ja muuttaa naisen asemaa. Ihmisten tunne-elämä on tällä tasolla ja pelaa näin, vain jotkut harvat ihmiset ovat osittain vapautuneet tästä sidoksesta. Kaikilla se ei silti aiheuta muuta kuin leikin jatkumisen ja mitään frigiditeettiä ei tule.

Toinen asia on naisen kapina miehen ylivaltaa vastaan, sekin ruokkii ongelmaa. Kolmas asia on kasvatuksessa saadut estot, neljäs asia on loukkaantumiset parisuhteessa. Ja kyllähän miehetkin tietysti osaavat olla taitamattomia monella tavalla.

Nämä kaikki asiat voidaan terapiassa selvittää ja lukot avata. Kuitenkin on olemassa parempiakin menetelmiä, joita käyttämään seksuaaliterapeutit voivat pariskuntia ohjata ja joita voidaan käyttää erityisillä seksuaaliklinikoilla (taitaa kyllä joutua silloin ulkomaille matkustamaan), joissa potilas voi partnerinsa kanssa suorittaa erilaisia terapeutin suosittelemia harjoituksia[vii] normaalin terapian lisäksi. Tämä pätee moniin muihinkin seksuaaliongelmiin.

Monet naiset, jotka eivät yhdynnässä saa orgasmia, kuitenkin haluavat kovasti seksuaalielämää ja nauttivat siitä aidosti. Osa heistä on peräti varsinaisia seksuaalihurjastelijoita, täydellisiä nymfomaaneja, muttei tämä nymfomaanina oleminen niin kauheasti ole psykologinen ongelma kuin monet psykoanalyytikot tuntuvat ajattelevan miettiessään heidän käyttäytymisensä psykologisia syitä. Ainakaan se ei ole helposti hoidettava ongelma, siihen tosiasiaan on yleensä tyydyttävä. Silloin enemmänkin tulee ongelma, kun nämä tytöt yrittävät vakiintua. Miehelle tulee mustasukkaisuusongelma, josta hän voi selvitä vain tajuamalla ja hyväksymällä naisensa luonteen, ja ehkä hänen on lakattava ajattelemasta että tämä nainen olisi hänen elämänsä ainoa nainen, vaikka tämä asennoituminen menee jo psykologiasta moraalin puolelle, jokaisen ihmisen omatunnon asiaksi.

Miehen puolella vastaava ongelma on taas impotenssi ja sekin on varsin yleistä. Se on ongelmana senlaatuinen, että se kovasti kaivertelee miehen itsetuntoa. Masennukseen tai väsymykseen liittyessään se ei ole varsinaista impotenssia ja siitä selviää rauhoittumalla. Terapeutin on helppo rauhoittaa tällainen ihminen.

Varsinainen impotenssi liittyy pettymyksiin, vihaan ja kiukkuun – esimerkiksi naisen pihtaamisesta. Jos mies on oikein vihainen naiselle, juuri tälle naiselle tai transferenssina jostakin toisesta naissuhteesta tai vihainen yleensä naisille, ja tämä kiukku on paljolti tiedostamatonta, impotenssi saattaa kehittyä. Kun kiukkua synnyttänyt naisolento sitten joskus osoittaa ystävällisyyttä aina suostumiseen asti, mies ei haluakaan. Tai haluaisi, muttei kykene.

Toinen syy on, jos mies ei tunne rakastelemista moraalisesti oikeaksi ja näin menettää kykynsä. Myös mustasukkaisuus tai naisen todellinen uskottomuus saattaa synnyttää kyvyttömyyden, haluttomuuden.

Nämä ja kaikista muistakin syistä johtuvat impotenssit voidaan hoitaa terapiassa ja lääkkeillä, varsinkin jos terapiaan sisältyy harjoituksia partnerin kanssa. Mutta usein olisi kaikkein parasta, kun mies ei kiinnittäisi asiaan minkäänlaista huomiota ja odottaisi vain kylmän rauhallisesti niin kauan kuin vaiva menee ohi.

Tietysti kaikki mahdolliset fyysiset ja biologiset syyt on lääkärin tutkittava aina ensin niin miehillä kuin naisillakin.

Ennenaikainen siemensyöksy voi olla kiusallinen avioelämälle kun nainen aina jää tyydyttymättä. Myös sen syy voi olla tiedostamattomissa kiukun ja vihan tunteissa, mutta ennenkaikkea se on liiallista ylikiihoittumista ja kokemattomuutta. Perinteinen hoitomuoto on rakasteleminen kaksi kertaa peräkkäin, ja sen lisäksi on olemassa muunkinlaisia puristusharjoitteluja ja nykyään myös voiteita. Yksilöterapia on tässä ongelmassa vain yksi hoitomuoto, muttei ainoa eikä tärkein.

Haluttomuus avioelämässä on tavattoman yleistä ja erityisesti naisten ongelma, vaikka se enemmän vaivaa heidän miehiään. Voidaan pitää jopa normaalina tapahtumana sitä, että alkuaikojen kuhertelun jälkeen naiset rupeavat haluamaan harvemmin kuin puolisonsa. Jos rakkaus ja suhde muuten on kunnossa, tämä ei kuitenkaan ole ongelma, siitä selviää kompromissilla, haluamistiheyksien ero tunnustetaan ja tiedostetaan ja sovitaan jotakin molempien kannalta hyväksyttävää. Myös avioelämää voidaan monella tavalla rikastuttaa ja miehen on opittava osoittamaan enemmän hellyyttä.

Edelliseen liittyvä ongelma on, jos jommallakummalla on tavattoman voimakas seksuaalinen tarve. Tällainen saattaa nykymaailmassa varsinkin olla seksuaalisuuden ylikorostusta, mutta se saattaa olla myös yksinkertainen tosiasia. Tässä tilanteessa pitää vain huolellisesti valita puolisonsa, eli löytää tässä suhteessa samanlainen ihminen, muuten tulee ongelmia.

Moraaliset estot voivat myös viedä seksuaalisen ilon. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö ihmisellä saisi olla moraali, ja etteikö olisi tärkeätä noudattaa omatuntonsa ääntä, elää moraalinsa mukaan. Mutta laillisessa suhteessa omaan rakastettuunsa ei näitä estoja kuitenkaan ainakaan saisi olla. Tällaisten estojen hoitoon on taas yksilöterapia erityisen oivallinen menetelmä. Kun seksuaalikokemukset ja kasvatus terapiassa käydään läpi, on mahdollista vapautua normaaliin elämään.

Masturbaatiosta ei nykyaikana enää tarvitsisi puhua yhtään mitään. On kuitenkin tärkeätä huomata, että ihmiset eivät suinkaan ennenkaikkea halua onanoida, vaan olla rakastettunsa kanssa, ja muutenkin ihmisten seurassa ja ympäröiminä. Näinollen heidän on usein tärkeä edes saada puhua kaikista intiimeistä asioistaan jonkun ymmärtävän ihmisen kanssa. Itsetyydytyksestä avoimesti puhuminen terapiassa helpottaa huomattavasti monia ihmisiä monissa hyvinkin erilaisissa psykiatrisissa ongelmissa.

Seksuaaliongelmista suurin on meidän yhteiskunnassamme seksuaalinen tyydyttämättömyys. Vaikka koko yhteiskunta tihkuu seksuaalisuutta, tarpeen tyydyttämisen mahdollisuudet useimmilla ihmisillä ovat rajoitetut ja liian vähäiset ainakin oikealla tavalla, yhtymisellä oman rakastetun kanssa. Tämän ongelman kanssa on normaalienkin ihmisten elettävä, ja ihmisen mielenterveys paljolti riippuu siitä, miten tätä asiaa pystyy käsittelemään. On vain kestettävä, sublimoitava, onnistuttava tarpeeksi paljon tai harrastettava hyvällä omatunnolla joskus itsetyydytystäkin. Ja jos täysin puhdas moraalisesti haluaa olla, eikä ole omaa rakastettua, niin kyllä luonto hoitaa nämä asiat yöllä unessakin.