Osa III: Etelämeren länsimaalaiset: Uusi Seelanti ja Australia

Osa III: Etelämeren länsimaalaiset: Uusi Seelanti ja Australia

1. Auckland

Aucklandissa olin käytännössä vain odottamassa viisumia Sydney’iin. Koko ajan oli kuitenkin mielessäni Peterin sanat: ”Auckland on maailman polynesialaisin kaupunki”. Tutkitaan nyt sitä samalla tavoin kuin Sokrates tutki Delfoin oraakkelin väitettä: ”Sokrates on maailman viisain ihminen”. Tosin Sokrates todella oli Sokrates, kun taas minä olen hyvin kaukana Aucklandista, enkä ole polynesialainen.

Aucklandissa tosiaan oli paljon maoreja ja muita polynesialaisia. Heitä on enemmän Pohjoissaarella ja vähemmän Eteläsaarella. Rotujen välisten avioliittojen takia maorit ovat suhteellisen hyvin intgroituneet muuhun yhteiskuntaan. Aucklandissa näkee paljon polynesialaisia nuoria, joiden elämä ja ystäväpiiri ovat täysin länsimaista, ja he ovat itsekin olemukseltaan täysin länsimaisia. Kuuluisin on varmaankin laulaja Kiri Te Kanawa. Integroituminen tapahtuu länsimaisen kulttuurin ehdoilla, Uuden Seelannin valtaväestön ehdoilla.

Uuden Seelannin valkoisten kulttuuriin maorit eivät ole jättäneet mitään suurempaa jälkeä, sikäläinen kulttuuri on täysin länsimaalainen, Oleellisinta tuntui olevan maaseutukulttuuri, karjanhoitokulttuuri. Aucklandissakin, joka on sentään 800.000 ihmisen suurkaupunki, suurin osa kaupunkia oli omakotitaloja, punakattoisia valkoisia taloja vieri vieressä silmänkantamattomiin, aivan kuten Australiassakin. Sydney on silti todellinen länsimainen suurkaupunki. Aucklandilla sen sijaan on vain suhteellisen pieni kaupunkimainen keskusta, ja sitten näitä yksi- tai kaksikerroksisia taloja loppumattomiin.

Uudessa Seelannissa siis pitäisi ennen kaikkea mennä maaseudulle katsomaan maisemia, ne ovat kaikesta päättäen ehdottoman upeita vuoristoineen, rantoineen, saarineen, kalaisine puroineen jne.

Tietoja 7.1. Perustiedot Uudesta Seelannista

Uuden Seelannin pinta-ala on 269.112 km2 ja asukasluku 3.3 miljoonaa (1985), joten asukastiheys on 12 as/km2.

Pääkaupunki on Wellington, 318.100 as, mutta suurin kaupunki on Auckland, jossa asuu 825.200 ihmistä. Pääosa maoreista suu Aucklandissa ja muualla Pohjoissaaressa. Maoreja on 279.000 ja muualta tulleita polynesialaisia 89.000. Maoreja arvioidaan olleen 120.000 länsimaalaisten tullessa, ja vuoteen 1896 mennessä heidän lukumääränsä oli vähentynyt 42.000:een sairauksien ym. seurauksena.

Maorit tulivat Tahitilta ja Cookin saarilta n 800 jKr. ensimmäisen kerran. Tämän jälkeen on muitakin polynesialaisia retkikuntia asettunut maahan.

Uusi Seelanti on viime aikoina vetänyt edistyksellistä politiikkaa Pohjoismaiden tapaan. Se on useaan otteeseen vaatinut Ranskaa lopettamaan atomipommikokeensa ja se on voimakkaasti tuominnut Ranskan armeijan tiedustelupalvelun toimet näiden upottaessa Greenpeacen ”Rainbow Warrior”in Aucklandin satamassa.

Uusi Seelanti on myös kieltäytynyt päästämästä ydinaseita kantavia aluksia satamiinsa, ja se harmittaa kovasti amerikkalaisia ja jonkin verran australialaisiakin, jotka ovat lojaaleja Tyynen Meren puolustusliiton jäseniä, siis USA:n liittolaisia.

Tilastotiedot ovat kirjasta Taylor & King: ”New Zeeland”.

Minä puolestani etsin vain halvan hotellin, ja lekottelin siellä kymmenen päivää. Kirkossa kävin molempina sunnuntaina, adventtikirkossa ja metodistikirkossa. Metodistikirkossa oli intiimi kahvitilanne, jossa keskustelimme paljon Suomesta ja Uudesta Seelannista. He lähettivät minulle myöhemmin kirjoja Uudesta Seelannista. Keskikaupungin kirjastot, museot ja kadut kävelin läpi, ja yhden risteilyn tein Rangitoton saarelle, joka on Aucklandin satamassa. Se on tulivuorisaari, maorien pyhä paikka, jossa ei saa yöpyä ollenkaan, siellä saa vain päiväsaikaan käydä katsomassa paikkoja.

Samalla risteilyllä näin koko Aucklandin sataman, valtavan suuren purjevenesataman, jossa varman oli tuhansia veneitä – Auckland on ”Purjeiden kaupunki”, ”The City of Sails” – ja yllätyksekseni Greenpeace- järjestön ”Rainbow Warrior”-laivan, joka edelleen oli mustuneena ja vähän kallellaan Aucklandin satamalaiturissa, lähellä purjeveneiden laitureita.

Tietoja 7.2. ”Rainbow Warriorin” upotus

Ranskalaiset syyllistyivät varsin törkeään tempaukseen upottaessaan Greenpeacen aluksen Aucklandin satamassa 1985. Laivassa räjäytettiin pommi. Laiva upposi, ja yksi sen miehistön jäsenistä kuoli. Ranskalaiset tiedustelupalvelun agentit, jotka suorittivat attentaatin, jäivät kiinni, ja Uusi Seelanti näyttävästi tuomitsi heidät laillisessa tuomioistuimessa ja samalla haukkui raskaasti Ranskan diplomaattisella tasolla.

Ranska tietysti onnistui näin estämään laivan lähdön häiritsemään Ranskan atomipommikokeita, mutta tapaus oli Ranskalle diplomaattinen tappio, ja ranskalaiset ammatti-ihmiset ovat julkisesti haukkuneet toimenpidettä anteeksiantamattomaksi tunaroinniksi. Samalla nämä samat ammatti-ihmiset ovat huomaamattaan tunnustaneet aiheuttaneensa vastaavissa tapauksissa luonnonsuojelijoille ym vastustajilleen kaikenlaista laitonta häiriötä; tauteja, teknillisten koneiden rikkoutumista yms.

Tapaus oli varsin ikävä, koska yksi ihminen kuoli, ja samalla siitä syntyi valtava julkinen häly. Siinä näkee, minkälaisia useimpien maiden tiedustelupalvelut ovat, ja mihin kaikkeen ne ovat käskettäessä valmiita. Käskyt tulevat tällaisessa tapauksessa tietysti varsin korkealta poliittiselta taholta.

Ranskan atomipommikokeet ja toiminta polynesialaisten tahdon vastaisesti silti edelleen monessa asiassa jatkuu. Asenteiden ja mielipiteiden tasolla Ranska ja USA ovat Etelämeren kansojen pahimpia vihollisia tällä hetkellä. Ainoastaan Japani historiallisista syistä ja Indonesia viimeaikaisen politiikkansa johdosta ovat jossain määrin kilpailemassa näiden kahden suurvallan kanssa alueen kansojen pahimpien vihollisten tittelistä.

Kaunis Auckland on, ja kauniita maisemia on kaupunkialueellakin, nummia, puistoja ja kukkuloita ja kaunista arkkitehtuuria.

Viikon kävelyn jälkeen kerran yöllä kotiin tullessa kaksi maorityttöä pysäytti minut, ja he pyysivät paria dollaria. He sanoivat, että jos maori pyytää joltakin rahaa, niin silloin on todella tarve, heillä ei ole tapana tehdä sellaista. Juttelimme vähän, ja kun kaivoin lompakon esille ja annoin heille pari dollaria, kaksi siviilipukuista poliisia astui ulos autosta ja tuli kysymään mitä oli tekeillä. Me selitimme ja poliisit sanoivat, että he olivat nähneet, että annoin rahaa tytöille, ja he ajattelivat, että oli kyse kaupankäynnistä, prostituutiosta, ja se on Uudessa Seelannissa kiellettyä. He halusivat tietää, miksi annoin tytöille rahaa.

Vaikka heillä on tällainen tiukka linja, Aucklandissa kyllä näkyi ilotaloja. Ne olivat saunan nimellä, ja tietysti kävin saunassa, mutta onnistuin kyllä pääsemään sieltä ulos maksamatta mitään ym sellaista. Sauna oli aivan kunnollinen sähkösauna, kylmänä se oli mutta lämmitettiin minulle. Siitä tietysti maksoin. Enemmän he näyttivät käyttävän kuumia porekylpyjä. Minä en prostituoituja etsinyt, mutta tutustuin kyllä yhteen thaimaalaiseen tyttöön ravintolassa. Meillä oli kaunis romanssi ja meinasin melkein tuoda hänet Suomeen. Olen sitä vähän katunutkin, hän oli kovin köyhä ja olisin voinut auttaa häntä. Jos meidän suhde ei olisi pelannut, hän olisi voinut Suomessa valita kenestä tykkää, se kai olisi ollut oikeata meininkiä.

Etelämeren matkalle ehdottomasti kuuluvat naisseikkailut ja romanssit. Ei sinne kukaan lähde seikkailemaan, jollei sellaisistakin haaveile. Minulla oli ihan mukavia romansseja Fidzillä, Uudessa Seelannissa ja Australiassa. Fidzillä minulla oli polynesialainen naisystävä, mutta Samoalla ja Tahitilla kaikki jäi puolitiehen. On vaikea tutustua niin nopeasti, mutta voin olla ihan tyytyväinen matkani tähän puoleen. Minulla on aina kunnialliset aikomukset naisten kanssa, musta jostakin syystä mikään seurusteluistani ei eron jälkeen ole johtanut avioliittoon, ei tällä matkallakaan. Ilotaloissakin kävin kyllä tutustumassa, mutta niistä en kerro mitään tai siis sen enempää kuin tässä kirjassa nyt on kerrottu.

Poliisit kysyivät, kuka olen, olivat huomanneet tällaisen muukalaisen kaupungilla, ja halusivat tietää, mistä kaikesta on kysymys. Kerroin tietysti kaikki ja he olivat tyytyväisiä. Mutta siitäkin näkee, että Aucklandissakin, vaikka se on suuri kaupunki, on jollain tavoin maaseutumainen henki, pannaan merkille, keitä ihmisiä kaupungilla liikkuu. Helsingissä ei kukaan kiinnitä huomiota edes keneenkään muukalaiseen.

Siinä tilanteessa ei sitten muuta tapahtunutkaan. Lähdin kotiin hotelliin ja tytöt ja poliisit jäivät vielä juttelemaan jostakin. Maoreilla on tietysti pääasiassa hyvin sosiaalisia harrastuksia, päinvastoin kuin ehkä näillä tytöillä. Samoalaisillakin oli siellä suuret kulttuurijuhlat samaan aikaan kuin olin siellä.

Kuulin, että maorit alkavat olla aika lailla liikekannalla, he alkavat järjestäytyä ja vaatia oikeuksiaan. Jonkinasteinen rotuongelma on myös syntymässä Uudessa Seelannissa. Rotujen väliset suhteet eivät ole kovin huonot, mutta maorit alkavat olla aika militantteja.

Minun tutkimustulokseni oli, että Auckland on 100%:sti länsimainen kaupunki. Siellä vain on paljon polynesialaisia, ja he kokevat olevansa kotonaan, kotimaassaan, eivätkä työssä vieraassa maassa. Heitä on niin paljon, että he ovat aivan eri asemassa kuin Australian alkuperäisasukkaat, jotka muodostavat Australiassa häviävän pienen vähemmistön. Uudessa Seelannissa ei ole myöskään niin paljon rasismia kuin Australiassa, ja muutamat Tyynenmeren itsenäiset valtiot ovat suhteellisen vapaaehtoisesti hyväksyneet Uuden Seelannin armeijan suojelijakseen. Uusi Seelanti on pieni demokraattinen maa, jota voi hyvin verrata Pohjoismaihin, se ei ole mikään suurvalta. Ainoastaan brittiläinen imperiumi on aikoinaan ollut suurvalta, ja väestö on pääosin englantilaisperäistä.

Uuden Seelannin väestöllä on siis suurvaltamenneisyys, aivan kuten ruotsalaisilla ja siinä sivussa suomalaisilla, mutta valtiona Uusi Seelanti ei koskaan ole ollut suurvalta. Kolonialistinen historia Uuden Seelannin ja Tyynenmeren valtioiden välillä silti on, ja Tyynenmeren saarten pienuuden ja väestön vähäisyyden takia Uusi Seelanti on ollut alueellinen suurvalta sikäli kuin vielä suuremmat valtiot, Englanti, Ranska, Saksa, USA, Japani, Australia jne., eivät ole sitä ajoittain siirtäneet syrjään.

Australialaisilla on henkisesti hyvin samanlainen asema Tyynenmeren saarilla kuin uusseelantilaisillakin. Kun näkee Samoalla uusseelantilaisen tai australialaisen ja kuulee heidän elämästään, ei pysty sanomaan kumpi on kummasta maasta, ellei tiedä.

Tietoja 7.3. Kapteeni Cookin suomalaisen tutkimusretkeilijän mukaan nimeämä saari

Kapteeni Cookin kuuluisalla retkellä, vuoden 1769 retkellä, oli myös suomalainen tutkimusretkeilijä, luonnontutkija Herman Dietrich Spöring. Hän oli Joseph Banksin, Cookin jälkeen retkikunnan kuuluisimman jäsenen, ystävä ja opiskelukaveri Lontoon opiskeluvuosiltaan.

Australiassa, hyvin lähellä keskikaupunkia Sydneyssä, Tyynen Meren rannalla, kokonainen luonnonpuisto on omistettu kapteeni Cookille ja hänen retkikunnalleen. Siellä on monta muistomerkkiäkin, ja yksi niistä on pystytetty retkikunnan ruotsalaisen luonnontieteilijän, Carl Daniel Solanderin muistoksi. Sen ovat ruotsalaiset itse pystyttäneet maanmiehensä kunniaksi.

Ilmeisesti Spöring jäi hieman tämän silloisen maanmiehensä varjoon. Häntä ei enää niin muisteta, ei edes Suomen tietosanakirjoissa (Spectrum, 1983 ja Otavan Iso Tietosanakirja vuodelta 1937). Tämän tilanteen on kuitenkin loistavasi korjannut Eino Koivistoinen, jota muutenkin saamme kiittää paljosta Etelämeren tiedosta Suomen kielellä (Koivistoinen, 1977). Koivistoinen kertoo kaiken oleellisen Spöringistä ”Tahiti”-kirjassaan.

(Nyt tämän matkakirjani julkaisemisen jälkeen myös suomalaiset ovat pystyttäneet Spöringille Sydney’iin muistomerkin.)

Ja merkittävää on, että kapteeni Cook ei Spöringiä unohtanut. Hänellä oli yksi erityisen merkittävä syy muistaa Spöringiä. Retkikunnan yksi tehtävä oli havainnoida Venus-planeettaa. Siihen tarvittiin mm kvadrantti. Kuukautta ennen havaintopäivää tahitilaiset tunnettujen tapojensa mukaisesti varastivat kvadrantin. Cook puolestaan tunnettujen menetelmiensä avulla sai sen takaisin – ottamalla panttivangin päällikön lapsista. Mutta koje oli rikki. Mikä nyt eteen?

No, Spöring korjasi sen. Hän oli lähtiessään vaatinut Banksiä ottamaan mukaan kellosepän työkalusarjan.

Lokakuussa 1769 Cook muisti Spöringiä ja antoi Uudessa Seelannissa erään saaren nimeksi Spöring Island. Saari on Tolagan lahden rannalla Pohjoissaaressa. Nykyään sitä sanotaan Pourewaksi.

Spöring kuoli kotimatkalla Intian valtamerellä Jaavalla saamaansa tautiin.

Koivistoinen on myös jättänyt jälkensä historiaan ja valloittanut saaren yhdeksi päiväksi 3.3.1975. Suomen lippu liehui siellä vuorokauden, ja Uuden Seelannin lehdet kirjoittivat: ”Suomalaiset pitävät minkä kerran ovat saaneet”.

Tietoja 7.4. Tarinoita maoreista

Uuden Seelannin maorit ovat kuuluisia sotataidostaan. Muutamat taistelut maorisodissa 1800-luvulla ovat mustimpia sivuja Englannin sotahistoriassa ja brittiläiset siirtomaaherrat mielellään olisivat unohtaneet ne kokonaan.

Sodat olivat vuosina 1843–48, ensimmäinen maorisota, ja vuosina 1860–70, toinen maorisota. Sodissa ei varsinaisesti vastustettu länsimaisten ihmisten läsnäoloa Uudessa Seelannissa, vaan niiden syy oli maorien suuttumus heimopäällikköjensä ja englantilaisten välisistä maakaupoista sekä maorien väkivaltaisesta käännyttämisestä kristinuskoon.

Yhdessä taistelussa maorit puolustivat erästä kukkulaa. Britit pommittivat kukkulaa pitkän aikaa tykkitulella kaikkien sodankäynnin sääntöjen mukaisesti. Maoritkin olivat kuitenkin jo oppineet suojautumaan, ja pitkän tykistövalmistelun jälkeen he olivat edelleen taistelukykyisiä. Kun englantilaiset hyökkäsivät, maorit ampuivat kaikki englantilaisten punatakkiset upseerit, ja jättivät sinitakkiset sotamiehet ampumatta.

Ilman upseerejaan sotilaat joutuivat pakokauhuun, ja britit hävisivät taistelun suurin tappioin. Senjälkeen he eivät voineet enää käyttää eurooppalaisia univormujaan samalla tavoin.

Kerran taas englantilaisilta loppuivat taistelussa ammukset. Maorit niin tykkäsivät sodankäynnistä, että toivat vihollisilleen lisää ammuksia, että taistelua voitaisiin jatkaa.

Nämä tarinat olen kuultu Sydneyssä australialaisilta sukulaisiltani (lähinnä Pentti Korhoselta), mutta ne löytyvät kyllä Uuden Seelannin historiankirjoista. Muut tiedot tässä kertomuksessa ovat Spectrum- tietosanakirjasta.

2. Sydney

Sydney oli todellinen suurkaupunki. Silti täälläkin keskikaupungin laidoilta alkoi omakotitalojen vyöhyke, jota jatkui silmänkantamattomiin. Australiassa on tilaa.

Soitettuani Aucklandista kotiin äidilleni – soittaminen oli helppoa ihan puhelinkioskista kun vaan oli kolikoita – sain kuulla, että Australiassa on kolme sukulaisperhettä ja nämä ovat vielä kaikki onneksi Sydneyssä. He olivat kaikki mukavia ja vieraanvaraisia ihmisiä, ja heidän opastuksellaan sain vuokra-asunnon, asuin Annandalen kaupunginosassa, aivan lähellä keskustaa, kolme kuukautta jakaen huoneiston viehättävän australialaisneitosen kanssa. Australiassa on vuokran maksamisen takia kehitetty sellainen systeemi, että miehet ja naiset, ketkä vain haluavat, tuntemattomat, asuvat yhdessä ja näin vuokra saadaan helpommin maksettua.

Meillä oli vuokra 185 Australian $ viikossa (A$ oli n 3 mk) varsin mukavassa yksikerroksisessa kahden makuuhuoneen, keittiön, olohuoneen ja puutarhan talossa. Kun meitä asui siinä kaksi, vuokra oli 92,5 $ viikossa. Sain asunnon lehti-ilmoituksen perusteella, ja sukulaiset kuskasivat minua ympäri Sydney’ä kun etsimme asuntoa.

Tietoja 8.1. Joitakin perustietoja Australiasta

Australia on valtavan iso maa. Se ei ole mikään saari, vaan selvä manner. Tämä on selvää esimerkiksi ilmastosta, Australian keskiosissa on selvä mannerilmasto. Etäisyydet kaiken kaikkiaan ovat niin valtavia, että niissä on ihmettelemistä jokaiselle eurooppalaiselle.

Tästä huolimatta Australiassa on vain 16.000.000 asukasta. Se ei valtiona ole mikään suurvalta maailmassa. Asutus on myös paljolti keskittynyt maan kaakkoisosiin, Melbournen, Sydneyn ja Brisbanen ympäristöön.

Sydneyssä onkin kolme miljoonaa asukasta, ja nämä kolme suurta kaupunkia ovat täysin eurooppalaisten suurkaupunkien veroisia kaikkien palvelujen ja teollisuuden suhteen, ja ne ovat monella muullakin tapaa samanlaatuisia kuin eurooppalaiset tai amerikkalaiset suurkaupungit.

Alkuasukkaiden (20.000–30.000) ja Englannista muuttaneiden siirtolaisten lisäksi Australiassa on siirtolaisia kaikista Euroopan maista ja nykyään lisääntyvässä määrin myös aasialaisia. Etelämeren saarilta tulee paljon siirtolaisia.

Etelämeren perinteiden mukaisesti minulla oli tarkoitus mennä töihin Australiassa ja sitten niillä rahoilla takaisin Tahitille. Tämän ovat tehneet monet matkailijat Etelämerellä. Se on osa Sydneyn historiaa, vaikka Sydneyssä nykyään ajatellaan muita asioita, eikä niin tietoisesti muisteta juuri tätä kunniakasta historiallista tosiasiaa. Siellä ajatellaan Amerikkaa, Eurooppaa, Indonesiaa, Uutta-Guineaa Jane, mutta Etelämeren saaret ovat jokin pikkuinen unohdettu saariryhmä, joka ilmeisesti kuitenkin kuuluu heidän omaan reviiriinsä varsin pitkälle..

Australian hallinto ei kylläkään enää ole myötämielinen matkailijoille. Työn tekemiseen täytyisi olla lupa, ja luvan voi saada vain kotimaasta ennen lähtöä, sitä ei voi hankkia matkalla. Minulla kun ei alunaperin ollut minkäänlaista tarkoitusta tulla Australiaan, ei tietenkään ollut työlupaakaan.

Suomestakin työlupaa hankkiessa täytyy olla jo tieto, mihin työpaikkaan menee.

Matkalaisten onneksi Australiassa on kuitenkin täysin vapaat pimeät työmarkkinat. Kukaan ei paljon välitä ulkomaisista työntekijöistä, onko heillä työlupa vai ei. Nyt juuri oltiin kyllä kiristämässä otetta, ja on kehitetty uusia kontrollisysteemejä. Jos jää kiinni luvattomasta työnteosta, siitä saa 1000 A $:n sakot ja karkotetaan maasta. Ikävin asia siinä on, ettei ehkä enää koskaan pääse takaisin tuohon ihmeelliseen maanosaan.

Matkalaisten lisäksi Etelämeren asukkaat, sekä melanesialaiset että polynesialaiset, käyvät joukkomitassa Sydneyssä ja muuallakin Australiassa töissä. Osa heistä saattaa olla laittomissa töissä.

Australiassa voi päästä töihin raaputtamaan veneitä rannalla, tiskaamaan ravintoloihin, tarjoilemaan, muuttohommiin ym. Paras työ minulle olisi ollut hotellin vastaanotossa, mutta en oikein uskaltanut mennä mihinkään töihin, varsinkaan näin julkiseen, kun minua varoitettiin. Työt eivät näin ollen oikein onnistuneet niin kuin olisin luullut, Suomessakin harjoittelin tuttavametsurin kanssa moottorisahan käyttöä matkaa varten. En koskaan mielelläni tee mitään laitonta, se on jotenkin turhaa, yhtä turhaa kuin valehteleminen, yleensä selviää ilman niitä.

Päätin pikemminkin muuttaa suunnitelmaa. Jos olisin ollut kunnolla töissä, olisin voinut jäädä Australiaan koko talveksi, siis heidän kesäksi, ja sitten olisin voinut mennä vielä pidemmäksi aikaa uudestaan Etelämerelle, Tahitille, joka on siis kallis paikka, oikein rahojen kanssa. Luovuin tästä ja lähdin vain kahdeksi viikoksi Tahitille kotimatkan ohessa. Lentolippu Aasian tai Tahitin kautta Australiasta kotiin maksoi suunnilleen saman verran, oltiinhan toisella puolella maapalloa. Päätin lopettaa matkani, kun en halunnut tehdä laittomia töitä, ja päätin käydä vielä uudestaan Tahitilla. Vain vähän aikaa kalliissa Tahitissa, se oli mahdollista vähäisemmilläkin rahoilla.

Tapasin kyllä monia matkalaisia sekä Australiassa että Etelämerellä, jotka olivat olleet täysin onnistuneesti pimeissä töissä. Se on joka tapauksessa edelleen mahdollista ja hyvin yleistä ja helppoa. Näin ihmisiä tarjoilijoina (mm ruotsalaisen tytön), myyntitöissä, ja kaikista paras homma oli eräillä matkalaisilla, jotka olivat olleet kiertävässä sirkuksessa kaikenlaisissa sirkuksen telttojen pystyttämisessä, asiakaspalvelussa onnenpyörässä jne. Nämä tutut olivat kiertäneet Queenslandissa, Australian trooppisessa pohjoisosassa. Pohjoisessa oli myös appelsiinin poimintaa ym vastaavia töitä.

Australia on edelleen ahkerien työntekijöiden paratiisi. Sinne muuttaneet suomalaiset ovat yleensä hyvin tyytyväisiä elämäänsä ja kauemmin olleilla on mahtava elintaso, uima-altaat ja hienot talot jne., samanlaista elintasoa kuin Suomessa on korkeintaan kaikkein rikkaimmilla ihmisillä Westendissä ym vastaavissa Suomen rikkaiden paikoissa. Australia edelleen haluaa mieluummin Eurooppalaisia siirtolaisia, ja jos on nuori ja ammattitaitoinen, sinne kyllä kannattaa mennä. Uskoisin, että jokainen, joka vaivautuu sinne asti katsomaan paikkoja, kyllä ihastuu näkemäänsä ja menee töihin, jos vain on mahdollista, ainakin vähäksi aikaa.

Mikään ei estä tulemasta vähän ajan kuluttua takaisin. Monet tekevät näin, monet taas jäävät siirtolaisiksi.

Darlinghurstin kaupunginosassa ja Kings Krossilla, joka on paikallinen Reberbahn, on sitten vielä toisenlaisia suomalaisia. He ovat sortuneet juoppouteen, ovat menettäneet ajokorttinsa ja osa heistä elää sosiaaliavulla. Ovat kuitenkin mieluummin siellä kuin tulevat takaisin Suomeen. He ovat Australian kansalaisia. Monella heistä – se on yleistä juuri suomalaisten kohdalla – on jostakin syystä australialainen alkuperäisasukas naisystävänä, ”isoksi mustaksi” sanotaan tällaista tyttöä näissä suomalaispiireissä.

Tietoja 8.2. Tarinoita Australian alkuperäisasukkaista

Australian alkuperäisasukkaita pidetään vähän rumina ja ehkä jopa muita ihmisrotuja alempana rotuna. Tämä on kuitenkin rasistista ajattelua, he ovat selvästi samaa Homo Sapiens Sapiens- ihmislajia kuin muutkin nykyajan ihmiset, tämän näkee esimerkiksi heidän korkeatasoisesta ja kauniista taiteestaan, ja heitä on kauniita ja vähemmän kauniita niin kuin muissakin roduissa. Tosiasiassa jokaisen ihmisrodun keskuudessa nykyäänkin löydetään jonkin verran ihmisiä, jotka muistuttavat enemmän Neanderthalin ihmistä kuin nykyihmistä. Mikään ihmisrotu maapallolla ei kokonaisuutena ottaen ole toistaan huonompi fyysisten tai psyykisten ominaisuuksiensa puolesta.

Erot rotujen välillä ovat kulttuurieroja, eroja siinä, mitä pidetään arvokkaana, sivistyneenä, oikeudenmukaisena, kauniina, hyvänä, totena jne. Valkoinen saattaa olla kauniimpi kuin musta, jotkut länsimaiset arvostukset saattavat olla hienompia kuin jotkut maailman alkuasukkaiden tavat, mutta toisaalta voi olla kyse arvoarvostelmista, joiden totuus on makukysymys.

Joka tapauksessa tiedetään, että kaikilla alkuasukkailla on kulttuurissaan sellaisiakin asioita, jotka ovat hienompia kuin vastaavat länsimaiset arvostukset ja tavat. Esimerkiksi suhde luontoon on säännöllisesti parempi.

Seuraava tarina on esimerkki Australian aboriginaalien viisaudesta.

Kerran länsimaisen asutuksen alkuaikoina brittiläinen päällikkö määräsi alaisensa rangaistusretkelle alkuasukkaiden keskuuteen. Tarkoitus oli opetukseksi ampua muutama alkuasukas. Brittiosasto meni alkuasukkaiden luo ja ehdotti rauhallisia neuvotteluja. He laskivat ampuma-aseensa viereensä ja kehottivat neuvotteluun tulleita alkuasukkaita tekemään samoin keihäilleen ja jousilleen.

Molemmat osapuolet seisoivat sitten vähän matkan päässä toisistaan ja aloittivat neuvottelun. Brittiosaston johtaja oli ajatellut, että tuliaseet oli helpompi ottaa käteen ja laukaista kuin keihäät. Hänellä oli tarkoitus pettää alkuasukkaat ja tässä neuvottelussa ampua heistä muutaman.

Mielestään sopivalla hetkellä brittiupseeri tarttui aseeseensa. Alkuasukkaiden päällikkö tarttui oikean jalkansa varpailla maassa olevan keihäänsä kärkeen ja potkaisi sen vauhdilla suoraan upseeria kohti. Keihäs lävisti britin ja tämä kuoli. Taistelu loppui siihen ja englantilaiset lähtivät omiensa luo.

Tarina on kuultu Australiassa ja löytyy siellä historiankirjoista Sydneystä, New South Walesin osavaltion historiasta. Sieltä Australian länsimainen asutus alkoi.

Kings Krossilla kävivät Vietnamin sodan aikana amerikkalaiset sotilaat lomailemassa. Se on jatkanut kukoistustaan tällaisena huvipaikkana sen jälkeenkin, ja siellä on valtava vilske ja meno sekä kadulla että kapakoissa joka päivä varhaisesta aamusta myöhäiseen yöhön. Useat ravintolat ovat auki koko vuorokauden, pubien taas on pakko sielläkin mennä kiinni joskus kahdentoista aikaan, se on laki Australiassa, englantilainen tapa. Muuten Australiassa on viina täysin vapaa, aina on joku myymälä auki, oli viikonpäivä tai vuorokaudenaika mikä tahansa. Suomessa naurettiin makeasti, kun kerroin että Australiassa on päivystävä viinakauppa, niin kuin meillä apteekki. Kaikilla ihmisillä onkin viinakaappi aina täynnä kaikkia lajeja, ja juopot saavat parilla dollarilla kokonaisen Port-viini pullon, josta aineesta heidän nenänsä tulee hyvin punaiseksi hyvin nopeasti. Tässä vapaudessa on vain yksi särö: pullot täytyy kääriä ruskeaan paperiin viinakaupasta lähtiessä. Tällaisesta kääröstä saa juoda puiston penkillä, muttei pullosta ilman kääröä.

Australialaiset pitävät rahapeleistä ja vedonlyönnistä. New South Wales’in osavaltiossa, johon Sydney kuuluu, on erityisiä klubeja, joissa saa panna rahansa peliautomaatteihin. Näistä tavallisen näköisistä peliautomaateista voi voittaa suuria summia, niin kuin Lotosta Suomessa, vaikka ne ovat samannäköisiä peliautomaatteja kuin Suomessakin. Suomessahan niistä voi voittaa korkeintaan n 100 mk. Nämä peliautomaatit ovat sähköisesti yhteydessä muiden klubien automaatteihin.

Ravikilpailuja, koirakilpailuja ym on koko ajan joka paikassa. Kaikissa pelipaikoissa ja pubeissa on televisio, josta näkee menossa olevat kilpailut. Melbournen ajojen päivänä melbournelaisilla on vapaapäivä, ja koko muukin Australia pysähtyy juhlimaan tapausta. Joka ikinen australialainen lyö vetoa sinä päivänä.

Australialaiset ovat myös etelämaalaista kansaa, he ovat hyvin temperamenttisia ja iloisia, luonteeltaan osittain samanlaisia kuin ranskalaiset tai italialaiset tai espanjalaiset. Se tuntuu jotenkin hassulta, kun he samalla ovat ulkonäöltään ja käytöstavoiltaan niin kovin englantilaisia. Se johtunee yksinkertaisesti ilmastosta, lämpimästä ilmastosta melkein ympäri vuoden. Tietysti se johtuu myös heidän seikkailevasta siirtolaistaustastaan ja sulautumisesta muihin kansoihin. Amerikkalaisissakin on jotain samanlaista, etelämaalaista, vaikkei sitä niin helposti tule ajatelleeksi.

Semmoinen on Australia, ja kaiken muun lisäksi, mitä tuossa suuressa maassa tapahtuu, muutama polynesialaistyttö joka ilta itkee ikäväänsä suurperheensä luo – köyhäksi osoittautuneen palagi-aviomiehensä likaisessa murjussa.

Hmm… australialaiset nyt kyllä melkein kaikki ovat varsin rikkaita, ainakin ne, jotka matkustavat Samoalle ja Tahitille asti.

Kärpäset Australiassa tulevat suuhun, kiertelevät suun ympärillä. Ne ovat erilaisia, Australian kärpäset ja Etelämeren hyttyset suomalaisiin verrattuina.

Etelämeren tutkijan kannalta Australiassa on yksi ikävä puoli. Yritti sitten Suomessa, Uudessa Seelannissa tai Australiassa, aina törmää käsitteeseen ”Australia ja Oseania”, Oseanian tiedot ovat ikään kuin Australian tietojen alla. Etelämerestä saa vain vähän tietoa ja hankalasti, mutta Australiasta saa paljon tietoa ja helposti.

Minutkin käytäntö pakotti puolen vuoden matkalla kolmeksi kuukaudeksi Australiaan, ja vain kolme kuukautta onnistuin olemaan Etelämerellä.

”Ihminen ei tiedä maailmasta mitään, ennekuin on käynyt Australiassa”, mainostavat australialaiset, ja varmasti se on totta. Yhteiskunnallisesti siellä on suurin piirtein samanlaista kuin täälläkin. Nietzschen ruoskaakin siellä tarvittiin.

Ilman muuta kannattaa mennä katsomaan joskus nimenomaan Australiaa ja unohtaa silloin Etelämeri - Australiassa olin nyt vain kuin kotonani, epäonnistuneena työnhakijana, lepäämässä, sukuloimassa ja huvittelemassa, en tutkimusretkellä enkä pyhiinvaellusmatkalla. Niin kuin lukija ymmärtänee, jos olisin ollut pyhiin vaellusmatkalla, olisin mennyt Australian keskustaan, Ayers Rockille. Tällä matkalla minulla oli matkakertomus- ja tutkimusmielessä vain Etelämeri ja Polynesia mielessäni. Niinpä:

3. Takaisin Tahitilla

Sukulaisteni saattamana astuin Sydneyn lentoasemalla Tahitin koneeseen leveälierinen, ruskea australialainen Acubra-hattu päässä. Se on samantapainen hattu kuin Krokodiili-Dundeella. Matkalaukkuun se ei mahtunut, että päässä sitä oli pakkokin pitää.

Sinne jäi Sydney, ja nyt olin taas asiassa, Etelämeren matkalla. Suunnitelmana oli nyt olla kaksi viikkoa vielä Tahitilla ja sitten lähteä kotiin Los Angelesin kautta. Tietysti ajattelin, että jos ensimmäisen viikon aikana ilmenee jokin mahdollisuus riittävän halpaan elämään Tahitilla, jään sinne pidemmäksi aikaa. Lentolippu täytyy siirtää aina suurin piirtein viikkoa ennen, viikon sisällä täytyy siis tehdä ratkaisu tässä asiassa.

Tällä kertaa, vaikka tunsin ”Teamo Hostelsin”, olin varannut kaksi päivää ensin varsinaisessa hotellissa, ”Hotel Tahitissa”. Halusin nähdä Tahitin elämän sitä puolta, ja halusin tehdä pehmeän laskun Papeeteehen. Reppuselkä- matkustajat, vaikka ovatkin olemukseltaan pehmeitä ja vihreitä, ovat joskus aika rasittavia.

Tutkittuani matkakirjoja Australiassa, olin myös tullut siihen tulokseen, että kaikkein parasta on vain tehdä kaikki turistikierrokset, risteilyt, kiertoajelut, museokäynnit jne, ja maksaa niistä mitä ne maksavat, elämä nykyään Tahitilla on matkalaiselle sellaista[1]. Jos haluaisi elää polynesialaisten kanssa jollakin pikkusaarella, olisi ensin monta kuukautta kuitenkin tutustuttava asioihin – tämä on nykyajan välttämätön totuus – ja ne kuukaudet joka tapauksessa maksaisivat paljon, sen mitä turistielämä Tahitilla ja monella muulla saarella nykyään maksaa.

Kun ajattelee näin, on paljon rauhallisempi olo koko matkan suhteen, eikä tule pettymyksiä, jos niitä romanttisia kalareissuja ja romansseja ei tule sillä tavoin kuin ennen vanhaan. Monet nykyajan suomalaiset lehtimiehet suhtautuvat samaan ongelmaan sillä tavoin, että he haukkuvat Tahitin lyttyyn siitä tavasta millä siellä suhtaudutaan matkalaisiin, varsinkin köyhempiin sellaisiin, ja muutenkin väittävät ettei siellä ole niin hienoa kuin ihmiset luulevat. Minusta tämä asenne ei vastaa todellisuutta, vaan siinä heijastuu vaan se pettymys odotuksiin nähden, mikä Tahitin maineen takia on luonnollinen tapahtuma. Jos odotukset ovat realistiset, myös tapahtumat ja kokemukset ovat tyydyttäviä ja parhaimmillaan suurenmoisia. Minulla oli huonojakin kokemuksia, mutta kun Tahitilla toisena päivänä pääsee purjeveneeseen matkalle Etelämerelle, niin eihän siitä voi jäädä kuin myönteinen kuva koko paikkakunnasta.

Hotelli Tahiti oli siisti, muttei ylellinen paikka. Se on kuuluisa ja perinteinen hotelli. Hotellielämässä ei ollut kuitenkaan mitään erityistä: oma huone, asumista, syömistä, uima-allas ja meressäkin saattoi uida. Yhtenä iltana joku tyttö soitti minulle, tarjosi jotain toista tyttöä seuraksi, mutta korosti: ”Se on kallista!” Minä tietysti epäilin, että mahtaako minulla olla niin kovin paljon rahaa, ja kauaa ei tyttö jaksanut tällä tavoin jutella, vaan paiskasi puhelimen suuttuneena kiinni kesken kaiken.

Varsinaiset tahitilaiselämykset olivat siis muualla kuin hotellissa. Niin kuin jo kerroin, Papeetessa voi pitkän aikaa rentoutua ja olla onnellinen ihan vain istumalla satamassa ja katselemassa elämän menoa. Myös voi mennä vilkkaaseen kauppahalliin, linja-autojen lähtöpaikalle ym kansoitettuihin ja mielenkiintoisiin paikkoihin, ja lukuisiin pieniin kapakoihin tai ravintoloiden ulkoterasseille.

Nyt vain ilma oli huonompi kuin viimeksi. Oli sadeaika, ja tosiaankin usein satoi, ilma oli kuuma ja kostea, hiostava. Ei silti liian kuuma koskaan, meri tasoittaa sään vaihtelut Etelämerellä. Sateen takia ei ulkona aina ollut niin viihtyisää kuin viimeksi. Mutta sateella saattoi aina poiketa kauppoihin tai kuppiloihin.

Tämä kaikki riitti minulle mainiosti. Sillä tavoin myös tutustui hyvin nopeasti moniin polynesialaisiin. Tutustuin muutamaan nuoreen polynesialaistyttöönkin, vaikka emme paljon muuta tehneet yhdessä kuin söimme ja joimme olutta kapakoissa. Se oli kuitenkin miellyttävää, kaikin puolin hieno elämys. Tytöt itse kummassakin tapauksessa halusivat minut seuraansa. Ja heillä oli usein iso seurue mukanaan. Ajan kanssa siitä olisi voinut kehittyä mitä vain – siis tarkoitan niitä kalareissuja ja budjetilleni riittävän halpaa elämää.

Olisi siellä enemmänkin romansseja – varsinaisia romansseja, joita nyt elämässä tulee sitten kun tulee, kukaan ei niitä pysty järjestämään Tahitilla sen enempää kuin muuallakaan – tullut helposti, jos olisi uskaltautunut lähtemään naisten kanssa sivukujille, mutta minullahan oli siitä jo huonoja kokemuksia Samoalta. Kerran saatoin yhtä naista pitkälle, mutta en sitten lopulta uskaltanut mennä pidemmälle ja siihen asia jäi.

Tahitin museo

Tahitilla oli ilmeisesti lähinnä ranskalaisten tiedemiesten pystyttämä Ranskan Polynesian museo. Siellä oli paljon mielenkiintoisia esineitä joka puolelta ympäri Polynesiaa. Museossa myös näyttelyin kerrottiin koko tieto, mitä polynesialaisista tällä hetkellä on.

Museon vahtimestari oli ammatiltaan helmien viljelijä, helmenpyytäjä. Hän kertoi minulle, miten tahitilaisia mustia helmiä viljellään. Museossa oli myytävänä kirja, jossa viljelyn tekniikkaa yksityiskohtaisesti opetetaan.

Gauguinin museo

Gauguinin museo oli saaren etelärannalla. Siellä oli näyttelyn muodossa esillä koko Gauguinin elämä, ja jäljennökset kaikista hänen töistään. Tahitilla on vain yksi Gauguinin alkuperäistyö, sekin Euroopassa maalattu. Sen lisäksi on yksi hänen tekemänsä veistos. Tämä on skandaali! Muuten taulut ovat ympäri maailmaa. Museossa olikin taulu, jossa oli pienoiskuvat kaikista Gauguinin töistä, ja maininta, missä maailman taidegalleriassa mikin taulu on. Kaksi taulua oli Ateneumissa Suomessa. Ne pitäisi heti lahjoittaa Tahitin museolle, edes toinen niistä. Tahitilaiset muistaisivat sen jälkeen Suomen aina suurella lämmöllä.

Muita tapahtumia

Heti toisena päivänä törmäsin kaupungilla suomalaiseen perheeseen. Perheen isä oli liikemies ja otti kuulemma vaimonsa lisäksi lapsiaan vuorotellen mukaan maailmanmatkoille. Heitä oli siis kolme nyt, ja vuokrasimme auton ja ajoimme Tahitin ympäri. He olivat jo kerran tehneet tämän ja meille tuli oikein mukava matka.

Yritimme löytää kaikki ”Marae’t, muinaiset temppelit, joita kartan mukaan oli aika monta Tahitilla. Löysimme kolme, joista yksi oli siistitty ja luonnontilassa, yksi oli entisöity, korjattu ja kunnostettu museomaiseksi, ja yhden ympäri meni tie, ranta oli muutettu uimarannaksi ja raunio oli täysin jätetty heitteille. Tancredin väittämää, että Tahitilla on Polynesian suurin esihistoriallinen muistomerkki, en saanut verifioitua enkä falsifioitua (osoitettua todeksi tai vääräksi). Kapteeni Cookin ihailema Polynesian ja Tahitin suurimmaksi väittämä muistomerkki oli kuitenkin ilmeisesti juuri se, jonka ympäri nykyään menee pieni maalaismainen hiekkatie, että ihmiset pääsisivät uimaan. Eikä se rauniokaan ollut suuri, eli se ympyrä oli aika pieni. Ehkä sellainen muistomerkki sittenkin on ylempänä vuorilla jossakin, me kuljimme vain rantatietä.

Tällä matkalla kävimme Gauguinin museossa. Pysähdyimme syömään. Katselimme lainelautailua. Ajoimme vaan ja katselimme maisemia. Illan vietimme heidän hotellissaan Hotelli Taharaassa, sieltä oli hotellin parvekkeelta hieno näköala Papeeteen ja Moorean suuntaan. Tarinoimme, aurinko laski mereen Moorean vasemmalle puolelle, kuvittelin, kuinka Papeete on koko Polynesian keskus ja pääkaupunki. Polynesialaisille saattaa jo olla niin, koska se on maantieteellinen ja historiallinen totuus, vaikka se poliittisesti on vain kaukainen haave.

Tietoja 5.9. Motuau, Tahitin suomalaisen sotapäällikön saari

Suomalainen merimies Peter Hägersten karkasi Tahitilla tutkimusretkeilijä George Vancouverin Daedalus- nimisestä varastolaivasta vuonna 1793. Siihen asti kaikki Tahitille jääneet länsimaiset karkurit oli aina saatu kiinni, mutta Hägersteniä ei saatu. Hän nai Tahitilla Bountyn matruusin Richard Skinnerin lesken, joka myös oli auttanut häntä pakenemisessa.

Hägersten oli sitten monta vuotta Pomaren hallitsijasuvun sotapäällikkö, ja hän on näin ollen varsin kuuluisa mies Tahitin historiassa. Hän osallistui moniin sotiin ja vaikutti osaltaan siihen, että Pomaren suku sai vakiinnutettua valtansa Tahitilla. Lähetyssaarnaajiin hän piti yhteyttä ja suojelikin heitä, mutta lopulta hän suuttui heihin, kun nämä eivät suostuneet vihkimään häntä tahitilaisen naisen kanssa kristilliseen avioliittoon.

Vuonna 1802 Hägersten sai palveluksistaan Pomaren suvulle omistukseensa pienen 4000:n neliömetrin korallisaaren Motuaun Tahitin pohjoisella rannalla, Pointe Venus- niemen itäpuolella. Siellä Hägersten on ilmeisesti käynyt musketteineen viimeisen taistelunsa Tahitin sisällissodan voittoisan osapuolen tullessa häntä teloittamaan v. 1807. Hän oli joutunut vetäytymään sotatoimista elefanttitaudin takia, ja itse asiassa Pomaren suvun vastustajat voittivat heti ensimmäisen sodan, kun Hägersten ei ollut enää heidän sotajoukkojensa johdossa.

Valkoisten merimiesten ja palkkasoturien suuri merkitys sen ajan taisteluissa johtui heidän aseistuksestaan ja sotataidostaan. He olivat varmaankin aikamoisia kovanaamoja, on vaikea tietää minkälainen luonne Hägerstenillä loppujen lopuksi oli, oliko hän jalo mies vai roistomainen tyyppi. Ennakkoluuloton seikkailija hänen on joka tapauksessa täytynyt olla, ja romanttinen rakkaustarina ilmeisesti hänenkin elämäänsä Tahitilla liittyy.

Hägerstenin poika Joseph pakeni lähetyssaarnaajien mukana Australiaan. Hänen kohtalostaan ja jälkeläisistään ei ilmeisesti ole mitään tietoa.

Tiedot ovat Koivistoisen Tahiti-kirjasta (Koivistoinen, 1977).

Siirryin Hostell Teamoon. Siellä oli myös yksi suomalainen tyttö ruotsalaisen tytön kanssa. Myöhemmin vielä yksi suomalainen pariskunta näyttäytyi siellä. Tahitilla ilmeisesti käykin aika paljon suomalaisia, vaikka heitä muualla Etelämerellä ei paljon näy.

Teamo Hostelsissa tapaa paljon mukavia turisteja. Latvialainenkin oli joukossa, ”sveiki!” on ”kippis!” latviaksi.

Vatsatauti oli yhtenä päivänä. Se meni ohi päivässä, kun join vain vettä ja olin vuoteessa, kuumettakin nimittäin oli. Se oli ehkä se tauti, mikä Tahitilla joskus tulee kaloista, olin juuri syönyt kalamunakasta kuppilassa.

Moorean matka jäi, kun lautta oli myöhässä ja kyllästyin odottamaan.

Viimeisenä päivänä ajoin toisen kerran saaren ympäri. Tahiti Itiltä, Tahitin kaakkoispuoliselta niemeltä näkyivät Tahitin vuoret vihreinä aivan kuin niitä katsoisi mereltä. Viimeisenä päivänä vuokrasin myös vielä huoneen hienosta hotellista, Hotelli Mandarinistä. Hotellin autolla pääsi sieltä mukavasti lentokentälle. Hyvästelin järjestelmällisesti kaikki tutut, mikä ei ollut ollenkaan surumielistä vaan yhteisen hauskanpidon jatkamista.

Ensimmäisenä viikkona ei tapahtunut mitään, mikä olisi näyttänyt johtavan halvan elämisen tavan löytämiseen Papeetesta käsin Tahitilla. Kotimatka oli pakko lyödä lukkoon. Paljon kauemmin olisin ollut. Ehkä pääsen vielä joskus palaamaan. Mutta nyt tiedän, että jos sinne menee, silloin täytyy olla rahaa, ainakin alussa, niin kuin tiesin kyllä nytkin jo tullessa. Toinen mahdollisuus on hankkia tuttuja ja mennä heidän luokseen. Minä voisin sen nyt tehdä, mutta ensimmäistä kertaa tullessa siihen menee aikaa.

Minusta Tahiti ja Papeete ovat ihan mukavia paikkoja nykyiselläänkin, vaikka kaikki on kallista, vaikka polynesialaiset haluavat kaikesta maksun ja vaikka matkalainen on pakotettu turistin asemaan. Jos haluaa jotain muuta, sekin on edelleen täysin mahdollista, ei muuta kuin vuokraa veneen ja lähtee vaikka Mopeliaan. Saaria kyllä riittää.

Saaria riittää Etelämerellä, ja ihmiset ovat siellä mukavia. Se olkoon loppupäätelmä matkasta. Myöskin siellä on paikkoja, joissa voi elää halvalla, mutta niiden turvallinen löytäminen vie aikansa. Henkilökohtaisesti tunnen sillä tavoin, että lähden sinne takaisin milloin vain on mahdollisuus, hyvin mielelläni.

Takaisin Suomessa olin helmikuun puolivälissä 1989. Kone lensi Tahitilta Los Angelsiin ja puolen tunnin odottelun jälkeen sieltä oli suora, kotoisa Finnairin yhteys Helsinkiin.