Isä ja Mäntsälän kapina

Isä ja Mäntsälän kapina

Isän muistelmissa on hieno kuvaus kevään 1932 kapinaviikosta nuoren suojeluskuntalaisen näkökulmasta. Näin hän taustoittaa tätä vakavaa aihetta:

”Monien vaiheiden kautta kansanliike radikalisoitui ja kulminoitui 1932 keväällä ns. ”Mäntsälän kapinaksi”, jolloin Mäntsälän kirkonkylään kokoontui aseistettu miesjoukko estämään sos.dem. puolueen kansanedustajan Mikko Erichin puhetilaisuutta Mäntsälän työväentalolla.

Paikalle kerääntyi Lapuanliikkeen johdon kehoituksesta lisää joukkoja, jotka julkilausumassaan esittivät vaatimuksia: hallituksen kokoonpanon muuttamisesta, eduskunnan hajoittamisesta jne.

Valtiovalta katsoi, että kyseessä oli kapina laillista yhteiskuntajärjestystä vastaan ja ryhtyi varotoimenpiteisiin - Presidenttinä oli silloin ”Ukko-Pekka” Svinhufvud, tunnettu ja tunnustettu laillisuusmies, joka sortovuosien aikana oli venäläisten toimesta karkoitettu Siperiaan ja vapautunut sieltä vasta vallankumouksen tapahduttua Venäjällä. Presidentin tarmokkaat toimet estivät aseellisen toiminnan.”

Euroopassa monissa maissa oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen pyrkinyt valtaan ’suoran toiminnan’ ryhmittymiä. Toisin ajattelijat oli tarkoitus panna kuriin tarvittaessa väkivalloin. ’Fascismi’ sai nimensä Benito Mussolinin Italiassa vuonna 1919 perustetusta taistelujärjestöstä. Mussolini nousi valtaan 1922. Saksassa Hitlerin valtaannousua 1930-luvun alussa vauhditti Versaillesin nöyryyttävä rauhansopimus sekä ennennäkemätön talouslama. Näitä ajatuksia levisi tietysti sisällissodasta toipuvaan Suomeenkin.

Yleinen käsitys on, että oikeistoradikaalin Lapuanliikeen tavoite oli kommunismin kitkeminen Suomesta tai yksimieliseen isänmaallisuuteen perustuva yhteiskunnallinen järjestys. Kommunistit ja vasemmistolaisemmat sosialidemokraatit olivatkin saaneet yllättävän nopeasti kannatusta ammattiyhdistysliikkeessä ja työväenyhdistysten toiminta vilkastui taas. Ei ihme, että Etelä-Pohjanmaasta muotoutui liikkeen keskus: Lakeuksilla oli totuttu voimakkaisiin herätysliikkeisiin eikä suora, esivaltaa kunnioittamaton toimintakaan ollut nuorille miehille vierasta. Siellä oli myös vallalla voimakas, jopa äärimmäinen isänmaallisuus ja ’ryssäviha’, joka juonsi alkunsa kenties Nuijasodan ja Isovihan karmeista kokemuksista. Vapaussodan jääkäreistäkin suurin osa oli pohjalaisia, joten isänmaan asiaa ei epäröity ottaa omiin käsiin...

Isä kertoo muistelmissaan:

”Syksyllä 1928 kommunistien kiihoitustyö sai yhä räikeämpiä muotoja. Mm. Lapualla järjestivät kommunistinuoret juhlan, jonka yksinomainen tarkoitus oli isänmaallisen väestön ärsyttäminen. Punaisiin sirppi- ja vasara -vaakunalla koristettuihin paitoihin pukeutuneet rääväsuut esittivät isänmaallisuutta pilkkaavaa ja Neuvostoliittoa ylistävää ohjelmaa. Kun he vielä esiintyivät kylällä punapaidoissaan ja renkutuksia laulaen, lapualaiset riisuivat paidat ja nostivat vieraspaikkauntalaiset, joita räyhääjistä oli suurin osa, junaan. Tästä sai alkunsa ”Lapuan liike”, joka sai isänmaallisen väestön varauksettoman hyväksynnän. Liikkeen tarkoitus oli herättää kansa toimimaan itsenäisyyttämme uhkaavien voimien torjuntaan.”

Paitojen riisuminen tapahtui kyllä vuotta myöhemmin kuin Kauko muistelee, eli 1929. Vihtori Kosolan kuuluisan julistuksen väänsi 37 vuotta myöhemmin Arvo Salo Lapualaisoopperaansa muotoon: ”Jumalauta, näillä lakeuksilla ei, jumalauta, pilkata Jumalaa...”

Vuonna 1930 liikkeen vaikutusvalta oli jo melkoinen: Uskotaan, että eduskuntavaalien tulos ja uuden hallituksen kokoonpano perustui liikkeen painostukseen. Laaja talonpoikaismarssi oli saanut paljon palstatilaa ja sana kasvavasta joukkovoimasta kiersi tehokkaasti. Voimaan saatiin ns. kommunistilait, joilla kaikki kommunistinen toiminta kiellettiin. Liikkeen johtoon nousi lapualainen maanviljelijä Vihtori Kosola. Pian Lapuan kirkkoherra Kares julistikin Vihtori Kosolan jopa ”Jumalan Suomen kansalle valitsemaksi” johtajaksi. Vallantunteen humalluttama Lapuanliike radikalisoitui entisestään.

Keväällä 1930 joukko lapualaisia rikkoi ja poltti kommunistisen Työn Ääni -kirjapainon. Toimintamuodoiksi otettiin kommunisteiksi tai liikkeen vastustajiksi epäiltyjen pahoinpitelyt, sieppaukset ja muilutukset (kuljetukset itärajalle, toisinaan jopa sen yli). Poliittinen johtokin joiutui mielivallan kohteeksi: Eduskunnan varapuhemies Hakkila siepattiin Tampereelta ja vietiin Lapuan kautta Kuortaneelle. Presidentti Ståhlberg vaimoineen siepattiin Helsingissä ja kuljetettiin Joensuuhun. Muutama murhakin tehtiin.

Liikkeen toiminnasta löytyy paljon surkuhupaisiakin piirteitä: Työn Äänen tuhopolton syylliset paljastuivat helposti - raunioista löytyi lapualaisen Kullervo Leskisen puukko. (Tosin teolla pian jo rehvasteltiinkin, sillä rankaisutoimet jäivät köykäisiksi). Ståhlbergin kyyditys sai alkunsa kenraalimajuri Walleniuksen ja everstiluutnantti Eero Kuussaaren juopuneesta sanailusta Sortavalan seurahuoneella. Hakkilaa vannotettiin lopettamaan vasemmistolaisuutensa istuttamalla hänet kuortanelaiseen muurahaispesään...

Keväällä 1932 Lapuanliike oli vahvasti sitä mieltä, ettei uusikaan hallitus ollut riittävän reipasotteinen kommunismin kitkijä. Kokoomuksesta demareihin loikanneen Mikko Erichin puhetilaisuus Mäntsälän Ohkolan työväentalolla oli jonkunlainen viimeinen pisara: Kosola, Vuorimaa ja Wallenius alkoivat koota liikkeen verkostojen kautta kannattajiaan paikan päälle. Matkaan lähti erityisesti pohjalaisia, mutta liikkeelle lähdettiin myös muista maakunnista. Väkeä kertyi Mäntsälään noin 500 henkeä, mutta koko maassa arvioitiin liikehtineen Kosolan komentoja odotellen 5-7000 aseistettua liikkeen kannattajaa. Mukana oli konekiväärejä ja raskaampiakin aseita. Junia kaapattiin ja varattiin kulkemaan etelään joukkoja kuljettamaan, puhelinliikennettä rajoitettiin ja häirittiin.

Kahdeksantoistavuotias, suojeluskunnassa koko poikaikänsä toiminut Kauko joutui tositoimiin isänmaan puolesta:

”Mäntsälän ”kapinaviikko” alkoi osaltani siten, että tullessamme Kauhavalta (Suojeluskunnan) ampumahiihtokilpailuista eräänä sunnuntai-iltana (28.2.1932) Seinäjoen asemalla oli sk-pukuisia miehiä, jotka kertoivat menevänsä Mäntsälään. Meiltä tiedusteltiin myöskin olimmeko samalla matkalla. Emme tienneet mitään koko kapinasta, koska emme olleet kuulleet radiouutisia pariin päivään, olemmehan olleet majoitettuina lauantai-iltapäivästä lähtien jossakin koululla erossa tiedoitusvälineistä.

Maanantaina 29.2. hälytettiin koululaisjoukkue ja muitakin suojeluskuntalaisia. Kauppalaan oli tullut Mäntsälän miehiä, osa suojeluskunta-, osa siviilipuvuissa. He olivat majoittuneet Rautatieläistentalolle ja Yhteistalolle sekä asettaneet vartiomiehiä asemalle ja majoituspaikkojensa ympärille. Myös muutama partio liikkui kaduilla. Suojeluskunta asetti muutaman partion, joka valvoi yleistä järjestystä. Mitään yhteyttä ei pidetty mäntsäläläispartioihin.

Tämä hälytys kesti niin pitkään, että kaikki Oulusta, Vaasasta ja Kristiinasta tulleet iltajunat olivat saapuneet ja tulleitten mäntsäläläisten määrä todettu. Kuluvan viikon aikana oli muutama hälytys, ainakin kerran kesken koulupäivää. Tunsimme olevamme laillisen hallituksen ”riveissä”, koska päälystömme sai käskyt piiripäällikkö Matti Laurilalta, joka oli jatkuvasti yhteydessä sk-järjestön ylimpään johtoon. Seinäjoen suojeluskunta-alueen päällikkönä oli ratsumestari Martti Santavuori. Pätevä, lahjakas upseeri, hyvä johtaja, kirjailija. Häneen luotettiin, samoin kuin piiripäällikkö Laurilaan, joka oli tuttu kaikille etelä-pohjalaisille Vapaussodan päiviltä ja toiminut sen jälkeen suojeluskuntapiirin komentajana.

Wikipedian mukaan maaliskuun 2. päivänä 2-300 kapinallista suojeluskuntalaista, Kaukon mainitsemia ”Mäntsälän miehiä”, valtasi Etelä-Pohjanmaan suojeluskunnan esikunnan Seinäjoella ja syrjäytti sen johdon käyttäen hyväkseen Laurilan poissaoloa. Johdon otti käsiinsä Vihtori Kosolan veli Ville. Matti Laurila yritti sähkeitä lähettämällä palauttaa järjestystä, mutta uusi johto alkoi kuitenkin lähettää omia hälytyskirjeitään ja koota siten lisää joukkoja valmiuteen lähteä etelään. Illalla Seinäjoen asema miehitettiin ja kapinalliset keräsivät junia joukkojen siirtoa varten. Tilanne oli todella vakava, aseistettuja joukkoja oli monella taholla koko maassa valmiina siirtymään etelään ottamaan vallan käsiinsä. Ei siis Mäntsälään, vaan Helsinkiin.

En malta olla siteeraamatta toista kuuluisaa pohjalaista sananiekkaa, Antti Tuuria, ja romaania Pohjanmaa. Tuurin tarinat ovat peräisin osittain haastatteluista, mutta suurimmaksi osaksi tietysti hänen mielikuvituksestaan. Kirjassa kerrotaan miten Karhumäen kansanopiston suojeluskuntaosasto, mukanaan tarinaa kertovien Hakalan veljesten isä Martti, oli lähtenyt kovalla rähinällä kuorma-auton lavalla pakkasyön selkään kohti Seinäjokea, koska Mäntsälässä tiedettiin isänmaan miehiä tarvittavan. Toisaalta puhelinyhteyttä päämajaan ei saatu. Seinäjoen asemalla juopunut luutnantti Melart suututti karhumäkeläiset sekavalla komentelullaan, mutta onneksi sitten katosi kauppalan iltaan jatkamaan juopotteluaan. Tuuri kertoo, kuinka junia alettiin kuitenkin pysäyttää:

”Se käski karhumäkeläisten vallata veturi ja määrätä veturinkuljettaja kääntämään veturin nokka etelää kohti, jakeli miehiä vaunuihin. Isä joutui veturiin, veturimies ja lämmittäjä kielsivät nousemasta junaan. Isä veti kiväärinlukon eteen ja taakse ja tähtäsi veturimiestä kiväärillään. Lämmittäjä yritti heitellä klapeilla, niitä tuli pitkin laituria. Kun isä nousi veturiin, veturinkuljettajan potkaisi sitä kipeästi kylkeen ja isä tipahti takaisin laiturille. Veturinkuljettaja huusi, että kaikki aseella uhkailijat saisivat painua helvettiin, hän oli sen junan kuljettaja ja määräsi mihin oltiin ajamassa ja nyt oltiin menossa Ouluun ja siitä häntä ei estäisi mikään, ei vaikka koko Etelä-Pohjanmaan suojeluskunnat tulisivat yrittämään; pohjalaiset hän oli oppinut tuntemaan jo 18 Tampereella, jossa havulakit olivat ampuneet viattomia siviilejä ja aseettomia punaisia läjäpäin; se, joka hänen junaansa luvatta yrittäisi, saisi maistaa saappaan anturaa ja luuvitosta. Veturinkuljettajan karjuessa lämmittäjä nakkeli klapeilla laiturilla seisovia suojeluskuntalaisia.” … ”Isä karjui veturinkuljettajalle, että aikoi nyt tulla ylös ja vaikka ampuisi jos veturia ei vähemmällä saataisi käännetyksi, veturinkuljettaja seisoi portaiden yläpäässä nyrkkiä näytellen. Sitä saatiin jaloista kiinni, ja se vedettiin alas laiturille”...”Veturinkuljettaja meni asemalaiturilta sisään, käski mennessään lapualaisia ajelemaan junallaan niin maar paljon kuin huvitti, häntä asia ei enää liikuttanut.”...”Vaihtoa odotellessa isä kyseli lämmittäjältä veturin toiminnasta ja lämmittäjä selosti sitä.”

Kentällä tilanne oli varmasti melkoisen sekava, mutta kokonaistilanne muuttui hetki hetkeltä räjähdysherkemmäksi. Svinhufvudin kiireesti kokoama esikunta suunnitteli ja mobilisoi vastatoimia. Presidentti päätti yrittää ratkaista tilanteen puhumalla radion välityksellä itse, suoraan kapinallisille. Kauko muistaa hyvin tuon kuuluisan puheen:

”Kapinaviikon” lopulla, eräänä iltapäivänä saimme jälleen hälytyksen. Suojeluskunta kokoontui Yhteistalolle, neliriviin, kuuntelemaan ”Ukko-Pekan” jämerää radiopuhetta, jossa hän vaati palauttamaan rauhan ja järjestyksen maahan ja Mäntsälän miehet palaamaan viipymättä kotiseuduilleen. Puheen jälkeen aluepäällikkö Santavuori kehoitti jokaista, joka noudattaa Presidentin käskyä, astumaan askelen eteenpäin. Yksimielisenä astui Seinäjoen suojeluskunta tämän ”ratkaisevan askelen”.

Radiopuheen kuuli maaliskuun 2. päivänä 200,000 kansalaista ja se julkaistiin vielä seuraavana päivänä lehdissä. Puhe tehosi. Svinhufvud tosin lupasi puheessaan poistaa valtiollisen elämän epäkohdat, jonka lapualaiset tulkitsivat epäsuoraksi myönnöksi, että liike oli kuitenkin ollut oikealla asialla. Ratkaisevan puheen onnistuminen oli pienestä kiinni: Kapinalliset olivat antaneet radioekspertti Reino Hallamaalle käskyn vallata Lahden radioasema. Viestinviejän, Aulis J. Alasen, joka sattumoisin hänkin oli Kaukon suojeluskuntaosaston upseeristoa, kerrotaan syöneen käskypaperin matkalla, koska käsky oli hänen mielestään mieletön. Jos viesti olisi päätynyt perille, olisi puhe jäänyt pitämättä.

Wikipedia kertoo myös, että Matti Laurila palasi seuraavana päivänä Helsingistä Seinäjoelle ja ”otti kapinallisen suojeluskuntapiirinsä pikkuhiljaa takaisin haltuunsa”. Santavuoren puhuttelu tehosi onneksi hienosti koululaisosastoon. Ja dramaattinen päivä jatkui:

”Muistelen, että välittömästi tämän jälkeen koululaisjoukkue lähti Santavuoren johdolla Piiriesikunnan talolle, jonka ovella seisoi kaksi siviilipukuista kiväärimiestä. He yrittivät estää Santavuoren sisäänpääsyn, mutta hän tyrkkäsi kiväärit syrjään ja komensi meille ”seuratkaa”. Menimme alakerran juhlasaliin, ns. ”ritarisaliin”, jossa oli joukko ”Mäntsälän miehiä”. Järjestäydyimme kolmiriviin ja Santavuori komensi meille vartio-, partiointi- ym. tehtävät. Erikoisesti on muistiini jäänyt, että ennen Piiriesikuntaan menoa päällikkömme komensi – ”lataa ja varmista” – jolloin tulin ensimäisen kerran ladanneeksi aseen tositarkoituksessa.”

Voidaan siis hyvällä syyllä sanoa, että Kauko oli mukana sillä hetkellä, kun maamme kohtalo oli vaakalaudalla, ratkaisemassa sitä siihen suuntaan, jota varmaan nyt pidämme kaikkein parhaana. Tuntuu uskomattomalta, että tämä Seinäjoen aseman haltuunotto kapinallisilta on kiistatta Mäntsälän kapinan ratkaisuhetkiä.

Tuntuu aivan uskomattomalta, että sen ratkaisi Santavuori ja muutaman kymmenen kouluikäisen pojan joukko. Aseistettuja ja keskimäärin varttuneempia ”Mäntsälän miehiä” oli asemissaan kymmenkertainen määrä. Kuinka lähellä oli tulen avaaminen tai käsirysy, sitä on vaikea arvioida. Koululaisryhmän kohtaamat joukot olivat otaksuttavasti humalassa tai krapulassa ja väsyneitä, siis arvaamattomia. Itse uskon, että nimenomaan komentaja Santavuoren rauhallinen asenne ja määrätietoinen käytös olivat ratkaisun avaimet.

Ilta ei ollut koululaisjoukkueelle suinkaan vielä ohi. Kaukon muistelu tuo lisäsyvyyttä Antti Tuurin tarinalle:

”Käskynjaossa määrättiin meidät kolme koulupoikaa Eino (Jussi) Laakso, sk-korpraali vanhimpana, Aarne Lehtosaari ja minä sk-sotamiehinä, vartioimaan Seinäjoen ratapihan eteläpään vaihteita. Tehtävänämme oli valvoa, että rautatiehenkilöstö saisi suorittaa kaikki junaliikenteen vaatimat toimenpiteet ja myös estää mahdollinen ilkivalta. Tultuamme paikalle seisoi luoman yli johtavalla sillalla, vaihdekopin vieressä kaksi siviilipukuista kiväärimiestä. Astuimme sillan toiselle puolelle, Laakson ”Epan” käydessä ilmoittautumassa kopin vaihdemiehelle. Vähitellen rupesimme jututtamaan toisia vartiomiehiä, jotka olivat Karhumäen kansanopiston oppilaita, meidän ikäluokkaa. Heidät oli määrännyt vartiopaikalle ”eräs luutnantti” – nimeä eivät tienneet - n. klo 14 ja nyt jo ilta hämärsi. Vaihtoa ei tullut, ei muonaa ja talvi-ilta oli kylmä. Lopuksi sanoimme pojille – turhaan te täällä olette – unohdettuina – kyllä tuo vaihde pysyy meidänkin vartioimana. Pian pojat häipyivät vähin äänin ja ”taistelukenttä” oli meidän. Hetken kuluttua joku esimiehistämme tuli vapauttamaan meidät – tilanne oli kuulemma lauennut. Myöhemmin kerrottiin, että ”eräs luutnantti” (luutnantti Melart) oli innostunut ryyppäämään ja unohtanut koko valtausoperation. Muistini mukaan ei tämän jälkeen hälytyksiä tapahtunut ja miehet palasivat Mäntsälästä. Tilanne rauhoittui.”

Svinhufvudin puheen jälkeen tilanne tosiaan rauhoittui yllättävän nopeasti. Kapinajohtajia rangaistiin, tosin melko lempeästi. Vankilasta palannutta Kosolaa juhlittiin sankarina, ainakin Lapualla.

Isä-Kauko palasi lukioon, mutta jatkoi suojeluskuntatoimintaa vielä vuosia, jatkosodan syttymiseen asti. Vuonna 1935, suuren työttömyyden vallitessa, hän onnistui hankkimaan Valtion Rautateistä ensimmäisen työpaikkansa. Auttoikohan siinä se, että hän oli ollut muutama vuosi aiemmin nimenomaan Seinäjoen ratapihaa ja koko aseman seutua suojaamassa?

Suojeluskuntatoiminta jatkui, mutta kovat jouduttiin laittamaan tosipaikan edessä piippuun vasta myöhemmin.

Espoossa 3.5.2021

Ilkka Pollari