Luku 5. Galaksien maailma: Makromaailma
Galaksit, galaksiavaruus ja kaikkeus ovat pääasiallisesti tuntematonta aluetta modernille tieteellekin. Suuri keksintö silti oli, että 1920-luvulla tajuttiin, että galaksit ovat Linnunradan ulkopuolella. Universumin koko ihmisten tietoisuudessa laajeni valtavasti ja sen todellisesta luonteesta alkaa nyt vasta vähitellen olla jonkinlainen aavistus.
Galaksien kehityksestä tiedetään, että ensin on ollut kaasusumu ja sitten se on tiivistynyt tähdiksi. Täsmällinen kehityskulku on silti edelleen arvoitus, eikä vieläkään varmuudella tiedetä, mitkä ovat nuoria galakseja ja mitkä vanhoja ym tällaisia asioita.
Se lienee selvää, että galaksivaihe avaruuden aineelle on jonkinlainen tasapainotila, johon aine avaruudessa väistämättä ainakin aina välillä joutuu. Jos ämpäriin laittaa vettä ja ripottelee pinnalle jauhoja ja sekoittaa sitten jauhoja pyörittämällä, niin vähän ajan kuluttua siinä on galaksin muotoinen kuvio, saman voi tehdä vaikka maitojauheesta kahvikupissa, ja kesällä sen voi tehdä siitepölyn sirotuttua vedenkeräyssaavin pinnalle. Aineella on tietyissä olosuhteissa taipumus mennä galaksien muotoon, ja sellaiset olosuhteet avaruudessa siis vallitsevat.
Galaksien välinen suhde näyttää olevan sellainen, että galaksijoukot, galaksirihmat muodostavat epäsäännöllisiä, kuution ääriviivojen muotoisia kuvioita avaruuteen. Tämä muistuttaa sitä kuviota, mikä syntyy uima-altaan pohjalle auringonvalosta veden väreillessä tai heijastuessa seinälle vedestä.
Tällainen on nykyinen maailmankuva; galakseja tällä tavoin joka suuntaan miljardeittain näkyvässä, tunnetussa universumissa. Katselkaamme sitä vielä yksityiskohtaisemmin.
5.1. Linnunrata
Linnunradasta ei tiedetä kovinkaan paljon mitään täsmällistä ja kaikella uudella tiedolla galakseista on suuri filosofinen merkitys. Linnunrata on n 200.000 valovuotta pitkä halkaisijaltaan ja n 2,1 miljoonan valovuoden päässä on Andromedan galaksi, joka on lähin Linnunradan tyyppinen spiraaligalaksi. Kuulumme parinkymmenen galaksin muodostamaan paikalliseen galaksijoukkoon, joista Andromeda on suurin. Kauempana on muita erikokoisia galaksijoukkoja, ja ne muodostavat taas suurempia rypäleitä ja ketjuja, mutta suuripiirteisesti ottaen galakseja on ilmeisesti hajautuneina yhtä tiheästi koko näkyvässä avaruudessa, joka suuntaan loputtomasti ja miljardeittain. Jo näkyvä avaruus on käsittämättömän suuri ja sisältää käsittämättömän paljon galakseja, ja niitä voi olla vielä paljon enemmän näkyvän avaruuden ulkopuolella. 1920-luvulle asti ihmiskunnalla ei ollut aavistustakaan avaruuden mittakaavoista. Systeemi on paljon suurempi kuin kukaan aavistikaan, vaikka tietysti aina on voitu ajatella, että avaruus on ääretön. Ja voihan avaruus olla paljon suurempi kuin vieläkään tiedämme, mutta enää emme kyllä hämmästy mistään, niin valtava on jo galaksiavaruus.
Kauempana on mm galaksijoukko, jossa on 5000 galaksia. Jos spekuloidaan siitä, mikä voisi olla maailmankaikkeuden keskus - sellaista ei kyllä varmaankaan ole - niin täältä katsoen se olisi tämän galaksijoukon suurimman galaksin keskus.
Aurinko on Linnunradan yhdessä kierteishaarassa, lähempänä Linnunradan reunaa kuin keskustaa. Se kiertää Linnunradan keskustaa. Lähimmät tähdet ovat yli 4 valovuoden päässä meistä. Näkyvät tähdet ovat yleensä n 4-600 valovuoden päässä. ”Taivaankansi”, tai esi-isiemme ”kirjokansi”, ”maailmankuusi”[1], eli meidän aurinkomme, kuumme ja tähdet maapallolta katsoen, on vain pieni Pohjantähden ympäri pyörivä puolipallo Linnunradan 200.000 valovuoden sisällä. Tämä puolipallo, litteä maa ja puolipallo sen yläpuolella - maailmankuusi suomalaisilla - oli muinainen maailmankuva, muusta ei entisaikoina tiedetty. Nyt tiedämme paremmin.
Linnunrata koostuu tähdistä, tähtijoukoista ja tähtisumuista, valoisista ja pimeistä sumuista. Keskustassa on tiheässä erittäin valovoimaisia tähtiä ja suuri musta aukko, ja mitä muuta siellä on, ei tiedetä. Tähdistä tiedetään aika paljon. On erilaisia ja erikokoisia tähtiä ja niiden iät ja kehitykset tunnetaan varsin tarkoin. Tähdet alkavat kaasusumujen kokoonsupistumisesta ja kuolevat mustiksi aukoiksi tai valkoisiksi kääpiöiksi, jotka eivät enää toimi, vaan ovat kiinteitä ainekasautumia varsin muuttumattomassa tilassa siihen asti kunnes joutuvat jonkin muun tähden tai toistensa kanssa tarpeeksi lähelle, että jokin reaktio jälleen voisi käynnistyä.
Voitaisiinkin olettaa, että valkoiset kääpiöt ja mustat aukot ym kuolleet tähdet lopulta kasautuvat yhteen ja räjähtävät taas niinkuin supernovatkin. Tällaista voi tapahtua paikallisesti ja ehkä koko galaksin ja galaksijoukkojenkin mittakaavassa; mutta on kyllä hyvin kummallinen oletus, että sen pitäisi välttämättä tapahtua koko universumin mittakaavassa niinkuin alkupamausteoria väittää. Galaksien välillä vallitsee jokin tasapainotila, ja tämä voi olla ikuinen tila tästä eteenpäin tai sitten se on toistuva tasapainotila vähintäänkin. Energia on aina ollut jakautuneena koko kaikkeuteen jollakin tavoin ja jossakin muodossa, tämä on looginen välttämättömyys, ja minkälaisia muutoksia siinä on tapahtunut, sitä emme kokonaisuudessaan vielä tiedä. Onko galaksien muodossa oleva tila ja niiden välinen tila ikuinen tasapainotila vai ei, sitä emme tosiaankaan vielä tiedä, ei pidä väittää mitään varmaa vielä, kun ei kerran tiedetä. Ei ole mitään todellisia edellytyksiä tietää näin suuria asioita, hypoteesejä tässä vaan vielä testaillaan.
Räjähdysten jälkeen muodostuu taas vetypilviä ja kehitys alkaa alusta. Koko galaksin kehityksestä on vaikea tietää vielä mitään varmaa. Voi olla, että esimerkiksi epäsäännölliset galaksit ovat nuoria galakseja, kiekkomaiset keski-ikäisiä ja soikion ja pallon muotoiset vanhoja, mutta tätä ei kukaan vielä varmuudella tiedä. Sen tähden ei myöskään vielä tiedetä, näkyykö kauempana enemmän nuoria galakseja ja lähellä vanhoja ym mikä ratkaisisi monta asiaa. Avaruuden nykyisen tilan näemme vain maapallolla. Kun katsomme Andromedaa näemme vain avaruuden tilan 2 miljoonaa vuotta sitten. Tällaisista syistä havaintojemme rajoittuneisuus on filosofisesti vaikeasti ylitettävä ongelma. Jo lähimmät tähdetkin ovat niin kaukana, että niistä on vaikea saada tietoa. Niinpä turvallisinta on ajatella vain, että kaikkea tähtitieteellistä tietoa voidaan pitää alkeellisena siihen asti kunnes on lennetty Linnunradan keskustaan ja toisille galakseille.
Galaksien kehityksestä tiedetään siis sen verran, että ensin on ollut kaasusumuja ja sitten ne ovat tiivistyneet tähtijoukoiksi ja näistä on muodostunut galakseja. Minkälainen kiertokulku tässä on, on vielä arvoitus siinä mielessä ettei tiedetä tapahtuuko tämä eri aikoina paikallisesti, niinkuin on täysin mahdollista, vai koko universumissa yhtä aikaa, niinkuin alkupamausteoria väittää.
5.2. Näkyvä
universumi
Näkyvä universumi on se avaruus, minkä galaksit näkyvät maapallolle asti kaukoputkilla ja radioteleskoopeilla. Kun galaksit etääntyvät toisistaan ja sitä nopeammin, mitä kauempana ne ovat, niin tietyssä kohdassa niiden pakonopeus ylittää valonnopeuden, ja silloin emme periaatteessakaan enää voi niitä nähdä. Tämä tapahtuu 14-20 miljardin valovuoden päässä. Tämä on universumin arvioitu koko ja ikä. Tuntuisi hieman, että se on silloin myös kehäpäätelmä. Näihin asioihin palaamme.
Onko tämä näkyvä universumi koko metagalaksi vai peräti koko universumi, kaikkeus, tähänkin kysymykseen palaamme.
Tätä näkyvää universumia sanotaan myös tunnetuksi universumiksi. Me emme tiedä, onko se sama kuin koko universumi. Tuntemamme universumi – sanovat tähtitieteilijät vaatimattomasti - on tällainen galaksiavaruus; tätä usein sanotaan metagalaksiksi, mutta tässä esityksessä metagalaksi-sanaa käytettään laajemmassa merkityksessä, merkitsemään koko galaksiavaruutta siitä riippumatta onko se sama kuin tuntemamme universumi vai vielä suurempi.
5.3. Metagalaksi
Galaksit näyttävät siirtyvän koko ajan kauemmaksi meistä ja sitä nopeammin, mitä kauempana Linnunradasta ne ovat. Tämä on antanut aiheen olettaa, että ne ovat joskus olleet yhdessä massakasassa ja alkaneet sitten alkuräjähdyksen jälkeen muotoutua ja erkaantua toisistaan.
Avaruus (metagalaksi? kaikkeus? aine avaruudessa? tässä eivät tähtitieteilijät ole riittävän täsmällisiä) voi olla joko laajeneva, tai sitten ensin laajeneva ja sitten supistuva, tai sitten se voi olla ikuisessa tasapainotilassa. Näitä malleja ja laskuja tähtitieteilijät nykyään pyörittelevät tietokoneissa suhteellisuusteorian mukaisia oletuksia pohjanaan pitäen ja odottavat ratkaisua empiirisiltä mittauksilta, taustasäteilyn mittauksista, avaruuden eri kohtien lämpötilojen mittauksista ja ns puuttuvan massan etsimisestä.
Pääasia on ymmärtää, että näin suuret asiat ovat luonnollisista syistä vielä ratkaisemattomia. Filosofisilla päättelyillä voitaisiin nykyisistä tiedoista rakentaa yhtä sun toista, jota tähtitieteilijät eivät ole tulleet ajatelleeksi.
On selvää, että vaikka alkupamausteoria pitäisi paikkansa, se koskisi vain paikallista universumia, näkemäämme metagalaksia, ja silloin metagalaksi ei olisi kaikkeus - vaikka näin voi olla - koska koko kaikkeus ei koskaan ole voinut olla yhdessä pisteessä. Silloinhan se piste olisi samalla yhtä suuri kuin koko kaikkeus ja olisiko se silloin mikään piste. Jos jonkin laskun mukaan kaikkeus menee yhteen pisteeseen, sen laskun oletukset pitää hylätä, niinkuin yleensä muiden laskujen kohdalla menetellään[2], eikä hyväksyä tulosta ja ruveta rakentamaan sen pohjalta jatkoteoriaa.
Sensijaan ei ole ollenkaan selvää, mitä galaksien toisistaan erkaneminen merkitsee. Yksi sen tulkinta voisi olla, että todellisessa äärettömässä (rajattomassa) tilassa, mikä kaikkeus välttämättä on, galaksien suuruisten kappaleiden - tai näin kaukana toisistaan olevien kappaleiden - täytyykin näyttää erkanevan toisistaan. Ne joka tapauksessa liikkuvat suhteessa toisiinsa, ja näiden liikkeiden tulkinta voi olla samalla selitys todellisen äärettömyyden joillekin ominaisuuksille.
Erkaneminen on ehkä äärettömyyden ominaisuus, eikä se tarvitsekaan muuta selitystä. Me emme osaa ajatella todellisen äärettömyyden kategorioilla, me ajattelemme ajan ja paikan mukaan ja vielä äärellisessä tilassa. Aikakin vaikuttaa jotain, emmekä osaa ajatella ikuisen ajan käsitteillä. Jos miljardi vuotta sitten lähtenyt valo antaa kuvan etääntyvästä galaksista, sille voi olla monta muutakin selitystä kuin alkupamaus.
Erkaantuminen voi olla jopa todiste siitä, että galaksiavaruus muodostaa äärettömän tilan ja on jo kaikkeus, muuta kaikkeutta ei tarvitse enää etsiä toisista ulottuvuuksista, muista universumeista ja sellaisesta henkimaailmasta, joka olisi transkendentti metagalaksille. Kaikki tavara äärettömässä tilassa ikään kuin putoaa toisten tavaroiden suhteen avaruuden koon silti muuttumatta, niin kuin laajenevalla pallopinnallakin tapahtuu, mutta siinä pallon koko suurenee, siksi se on vain vertaus.
Galaksien pakonopeuden lisääntyminen aiheuttaa sen, että tietyn rajan jälkeen emme saa näköhavaintoja kaukaisista galakseista, koska pakonopeus on ylittänyt valon nopeuden. Meidän ei pitäisi saada muitakaan havaintoja suhteellisuusteorian mukaan, koska valoa suurempia nopeuksia ei sen mukaan ole. Jos kauempaa saadaan havaintoja, siinä on yksi lisäsyy siihen, että tätä yhtä suhteellisuusteorian perusoletusta on muutettava jollakin tavoin, tai muodostettava uusi teoria.
Havainnoillamme on raja, mutta onko se myös universumin, metagalaksin raja? Onko äärettömyyksiin edelleen galakseja? Onko muita universumeja? Onko muunlaisia universumeja, henkimaailmoja tässä samassa paikassa? Näistä emme pääse selvyyteen tähtitieteen avulla vaan miettimällä kaikkeutta. Muista universumeista ei ole ainakaan mitään havaintoja tässä universumissa. Jotkut galaksit taivaalla törmäävät selvästikin toisiinsa, mutta siinä tuskin on kyseessä kahden universumin törmäys. Ja jos olisi toisia universumeja, vasta ne kaikki yhdessä muodostaisivat kaikkeuden. ”Toinen universumi” on löyhää puhetta, jota filosofien ja tiedemiesten ei pitäisi harrastaa, mutta jota tähtitieteilijät kuitenkin usein harrastavat.
Henkimaailma on ainoa toinen universumi, näkymätön universumi, josta meillä on jonkinlainen tieto tai aavistus, mutta henkimaailmakaan ei välttämättä ole metagalaksille ulkopuolinen asia, eikä edes Linnunradalle, vaikka se maapallon aineelliselle olomuodolle on transkendentti ja näkymätön asia. Voi aivan hyvin olla, että enkelit ja jumal’olennot ovat muiden taivaankappaleiden olentoja, jotka ihmiselle voivat pysyä näkymättöminä. Tähdissä voi olla - ja varmasti onkin - paljon maapallon ihmiselle ihmeellisiä asioita.
Enkelit ja jumalat voivat olla näkymättömiä, kulkea seinien läpi ja lentää.[3] Myös UFO-kirjallisuudessa kerrotaan, että enkelit ja Jumalat ovat tällaisia erotukseksi lentävien lautasten miehistöistä, jotka ovat periaatteessa ihmisten kaltaisia olentoja, vaikka voivat olla eri näköisiä, esim niitä kuuluisia pieniä vihreitä miehiä. Mutta silti voi olla, etteivät he tule mistään toisesta ja muillakin tähdillä näkymättömästä universumista, vaan ovat halutessaan näkymättömiä juuri maapallolla ja tulevat toisilta tähdiltä tällä samalla Linnunradalla[4], ja tietysti ilmeisesti myös kulkevat galaksien välillä.
5.3.1.
Alkupamausteorian mahdolliset viat
Alkupamausteoria seuraa suhteellisuusteoriasta ja siitä tosiasiasta, että galaksit näyttävät etääntyvän toisistaan ja sitä nopeammin mitä kauempana ne ovat. Joidenkin nykyajan havaintojen, erityisesti taustasäteilyn, väitetään vahvistavan teoriaa, ja yliopistoissa on sellainen henkinen ilmapiiri, että jokainen, joka vastustaa teoriaa, voi kyllä unohtaa urankehittelyn tähtitieteen ja fysiikan aloilla.
Vaikka se olisikin oikea tutkimussuunta, on tässä kuitenkin selvästi sama vaara Ptolemaioksen virheeseen – siis Ptolemaioksen mielestä planeettojen kiertoratojen piti olla ympyröitä, kun ympyrä on niin täydellinen muoto - kuin mikromaailmassakin. Kaikki tutkimustulokset nykyään yritetään ympätä alkuräjähdysmalliin silloinkin kun jokin toinen ajatustapa sopisi tilanteeseen paremmin. Esimerkiksi maallikkokin näkee Hubblen kuvista, että yllättävän kauaksi galaksit ovat aivan samannäköisiä kuin tässä lähelläkin. Tämä ei oikein sovi malliin, niiden pitäisi näyttää nuoremmilta ja nuoremmilta – kuka silti edes vielä varmuudella tietää mikä on nuori galaksi ja mikä vanha - koko ajan kauemmaksi siirryttäessä. Jos jokin erilaisuus kauempana olevien ja lähellä olevien välillä tulkitaan ikäeroksi, niin silloin taas pitäisi pelätä ollaanko kehäpäätelmässä. Toinen esimerkki on pallomaisten tähtijoukkojen tähtien valtava ikä, sopiiko se teoriaan?
Tavallisilla ihmisillä ja korkeampaan matematiikkaan ja fysiikkaan perehtymättömillä filosofeilla toisaalla ja tähtitieteellisillä kosmologeilla toisaalla on tässä sama ongelma kuin mikromaailmankin asioissa, meikäläisillä filosofeilla ei ole mahdollisuutta keskustella samalla tasolla ja kosmologit taas ovat sokeita mahdolliselle Ptolemaioksen virheelleen, koska ovat matematiikkansa lumoissa.
Miksi Big Bang- teoria saattaa olla virheellinen?
Ensinnäkin se on kehäpäätelmä toisellakin tavalla. Avaruuden nykyään arvioitu ikä tulee valon nopeudesta, suhteellisuusteoriasta ja galaksien pakonopeudesta. 14-20 miljardin päässä emme enää näe galakseja, koska niiden pakonopeus on ylittänyt valon nopeuden, ja kummallisesti universumin ikä tulee samoille lukemille. Päätelmä on tehty suhteellisuusteoriasta tehdyistä päättelyistä, jotka on tehty suhteellisuusteoriasta johdetuista oletuksista. Itse empiiriset tulokset voidaan tulkita monella muullakin tavalla, tulkintaa ei vaikeimmissa asioissa voida edes tehdä ilman teoreettisia oletuksia ja näissä on vielä monenlaisia epävarmoja, tulkinnanvaraisia asioita.
Toiseksi voidaan väittää, että jo pelkästään kaikkeuden käsitteen huolellinen miettiminen tekee alkupamausteorian naurettavaksi. Suhteellisuusteoriassa on jotakin vialla, jos siitä kerran seuraa niin älytön johtopäätös, että kaikkeus olisi joskus ollut yhdessä pienessä pisteessä tai että se voisi laajeta tai supistua. On sanottu, ettei se oikeasti laajene, on vain yritetty kuvata neliulotteisen avaruuden tapahtumia kolmiulotteisella kielellä[5]. Mitä siihen nyt sitten voisi sanoa? Hyvä on sitten, kaikki ovat siis yhtä mieltä, ettei oikeasti laajene. Tällä ei tarkoiteta sitä, etteikö makromaailmassa tarvittaisi epäsovinnainen matematiikka ja logiikka aivan kuten mikromaailmassakin.
Kolmanneksi voidaan väittää ja esittää uusi oivallus, että ehkä
Galaksien etääntyminen
johtuukin äärettömän (rajattoman) tilan ominaisuuksista, eikä tarvitsekaan näin
ollen mitään fysikaalista selitystä.
Mitä
pidemmälle mennään, sitä nopeammin putoavat rajattomassa tilassa tavarat
toistensa suhteen.
5.4.
Kaikkeuden kosmologia
Kun siirrytään puhumaan kaikkeudesta, siirrytään puhtaaseen filosofiaan. Kaikkeutta on voitu miettiä teoreettisesti kaikkina aikoina, vaikka todellisen maailman eri tasojen (Maapallo, Aurinkokunta, Linnunrata, universumi) ominaisuuksista on ollut vaillinaisia käsityksiä - niinkuin varmaan silti vieläkin on - mutta ehkä voidaan sanoa, että vasta nyt tiedämme tarpeeksi voidaksemme edes yrittää filosofoida oikein.
Niin kuin aikaisemmin on jo todettu, galaksien luonne ja etäisyys on tunnettu tieteellisessä mielessä vasta n 1920-luvulta lähtien, vaikka joillakin tähtitieteilijöillä ja filosofeilla oli niistä oikeansuuntainen käsitys jo aikaisemman tiedon pohjalta. Siitä lähtien niiden ja metagalaksin luonne on ymmärretty tarkemmin ja tarkemmin. Tämä uusi tieto vaikuttaa käsityksiimme kaikkeudesta ja ongelmaksi tulee nyt ensimmäistä kertaa ja ennenkaikkea: onko metagalaksi sama kuin kaikkeus? Nykyaikaa ennen ihmiskunnalla ei ollut aavistustakaan siitä millainen kaikkeus voisi olla, kaikkeus oli puhdas teoreettinen käsite ja kaikki mallit olivat alkeellisia. Nykyään on täysin mahdollista, että näemme jo kaikkeuden luonteen, eli että galaksiavaruus on sama kuin kaikkeus.
Filosofit ovat jättäneet kosmologian tähtitieteilijöille, mutta kyllä kosmologia selvästi tarvitsee tähtitieteen lisäksi filosofiaa.
Kaikkeudesta täytyy miettiä sen olemassaoloa, ikuisuutta, äärettömyyttä, järkevyyttä, sekä – niin kuin sanottu - metagalaksin ja kaikkeuden suhdetta.
5.4.1. Kaikkeuden olemassaolo
Kaikki todellinen on olemassa ja ei-olemassaoloa ei ole todellisille asioille. Ei-todellisia asioita on olemassa, mutta vain kuvitelmina ja suunnitelmina ja tavoitteina ja valheina ja epätosina asioina. Kun jostakin konkreettisesta asiasta sanotaan, että se on olemassa, niin se todella on olemassa ja olemassaolo tarkoittaa eri asiaa kuin kuvitteellisen asian olemassaolo. Totuus ja olemassaolo ovat jossakin mielessä myös sama asia: todellisuus on jotakin mikä on olemassa.
On turha keskustella käsitteiden olemassaolosta, ne ovat olemassa käsitteinä. Sama pätee suunnitelmiin, valheisiin ja tavoitteisiin, epätosiin asioihin ym.
Galakseja selvästikin on, mutta filosofit eivät ole kyenneet todistamaan edes ulkomaailman olemassaoloa, väitetään, että voidaan todistaa vain havaitsevan minän olemassaolo, ”ajattelen, siis olen”, ”cogito, ergo sum”, Descartesin perusoivallus, mutta muuta varmaa tietoa ei ole.
Mutta entä jos tässä skeptisismissä aloitetaankin väärästä päästä? Miten olisi kaikkeuden olemassaolo? Jos väitetään, että kaikkeus on olemassa, voiko kukaan väittää vastaan? Tämä on yhtä varma totuus kuin Descartesin em cogito. Jos jotain on, on myös kaikki se mitä on. Mutta jos se kaikki on vain se kaikki mitä on havainnoissani?
Näin voidaan epäillä loputtomasti, mutta silloin ollaan samassa ansassa, että tieto pitäisi rakentaa Descartesin cogitosta lähtien. Mutta sitä kautta ei tunnetusti päästä eteenpäin[6], joudutaan vain solipsismiin. Yhtä hyvin voidaan ottaa toinen, erillinen, varma totuus:
Kaikkeus on olemassa.
Tämä on varmaa puhtaan logiikan pohjalta, se seuraa kaikkeuden käsitteestä, ja on myös vastaansanomaton empiirinen tosiasia.
Emme puutu siihen, millainen kaikkeus on, muutakuin mitä se sisältää: kaikki, absoluuttisesti kaikki äärettömästi ja aina ja ikuisesti, kaikki ajassa ja paikassa, ikuisessa ajassa ja äärettömässä paikassa. Kaikki ajan ja paikan ulkopuolella. Koko avaruuden, myös avaruuden tyhjät paikat, mikäli sellaisia voisi olla olemassa. Koko aineellisen universumin lisäksi kaikki mahdolliset muut universumit. Kaikkeus on kaikki, absoluuttisesti kaikki, sitä se sana tarkoittaa, ja sellainen kaikkeus on; ei voi olla muita kaikkeuksia, ja koska universumi on sanana synonyymi kaikkeudelle, on hieman väärin – tietysti sanat voi määritellä miten tahtoo - puhua muista universumeista, pitäisi puhua paikallisesta avaruudesta, näkyvästä universumista, tunnetusta universumista, metagalaksista ja muista metagalakseista, jotakin sellaista, jotta kieli olisi täsmällistä ja tieteellistä ja filosofisesti hyväksyttävää.
Tulemme itse asiassa siihen, onko todellisuus olemassa välttämättä vai onko mahdollista, ettei olisi mitään. Onko Hegelin ei-oleminen todellinen vai kuvitteellinen mahdollisuus?
Todellisuus voi olla erilainen kuin luulemme, mutta voiko itse sen olemassaoloa järkevästi epäillä? Epäilijän olemassaoloa ei voi epäillä eikä kaikkeuden olemassaoloa.
Mitä tahansa kaikkeuteen sisältyykin, sen olemassaoloa ei voi epäillä. Ja vaikka epäilijä, solipsisti, katoaisi kokonaan pois, lakkaisi ajattelemasta, kaikkeus jäisi silti jäljelle.
Tämä näkyy siitä, että jos ajattelemme, että on olemassa kaikkeus, joka
ei ole olemassa, niin sehän on loogisesti mahdotonta. Voi olla, että todellakin
olisi mahdollista, ettei olisi mitään, vaikka sekin on melko mahdotonta, mutta
sellaista tilannetta ei kuitenkaan käytännössä ole, selvästikin jotakin on koko
ajan ja jotakin on aina ollut ja tulee olemaan, koska ei-mitään oleminen on
mahdotonta. Ei kysytä skeptiseltä filosofilta minkälaista se jokin on, vaan mietitään
minkälainen kaikkeus muilta osin on niin asia tulee selvemmäksi.
5.4.2. Kaikkeuden ikuisuus
Kun ajattelemme kaikkeutta, niin emme voi ajatella, että se olisi joskus alkanut ja sitten se taas joskus loppuisi. Sen täytyy olla ikuinen, muutenhan täytyisi joskus olla ollut tilanne, ettei ollut mitään ja, niin kuin näimme, se on mahdotonta.
Ajalla on todellisuudessa kaksi ominaisuutta, joita emme voi paeta. Toinen on se, että aika menee aina lineaarisesti eteenpäin, kaikenlainen syklinen ajattelu on tässä kyllä itämaista mystiikkaa. Toinen on se, ettei ajassa voida mennä taaksepäin muutakuin mielikuvituksessa, näyissä, historiantutkimuksessa jne, muttei todellisesti siirtyä taaksepäin (tai eteenpäin ajankulua nopeammin). Aika ei näinollen ole samanlainen kuin ulottuvuus. Koordinaatistossa, x-, y- ja z-akselilla voidaan liikkua mihin suuntaan vain, mutta ajan laittaminen ulottuvuudeksi malleissa niinkuin suhteellisuusteoriassa tehdään, on väärin, koska ajassa voidaan kulkea vain yhteen suuntaan ja tietyllä nopeudella. Ajan vauhti riippuu kappaleen nopeudesta, mutta suunta on aina sama.
Todellisuutta paremmin vastaava malli olisi sellainen, missä jokaisella taivaankappaleella on oma x-, y- ja z-akselistonsa, koordinaatistonsa, ja tämä koko koordinaatisto, eli sen keskipiste, origo, liikkuu jokainen oman aikansa mukaisesti aika-akselilla. Avaruuden kaarevuus tulee koordinaatistojen suhteesta toisiinsa, ja siitä että avaruus on ääretön (pitää luoda äärettömän tilan matematiikka), mutta kaareutuvuutta ei tule koordinaatistojen sisällä lyhyillä matkoilla, ja juuri näin on todellisuudessakin.[7] Lyhyillä matkoilla käytetään euklidista geometriaa ja pitkillä epäeuklidista.
Lisäksi ajassa on todellisuudessa olemassa vain nykyhetki, tulevaisuus on vain ennustus ja menneisyys on muistoa. Tosin on olemassa totuus siitä, miten menneisyydessä asiat menivät, mutta tätä todellisuutta ei enää ole, samoin tulevaisuudessa asiat tulevat menemään jollakin tavalla ja se on totuus, eikä jokin muu tapa jolla lailla ne voisivat mennä, mutta tätä totuutta ei ole vielä muuta kuin ennusteena, tai Jumalan etukäteen säätämänä asiana.
Nyt kun ajattelemme ikuisuutta, niin on vain yksi tapa miten se voidaan järkevästi käsittää: aika jatkuu ikuisesti taaksepäin ja menee ikuisesti eteenpäin. Eri kappaleilla aika menee eri tavalla, riippuen kappaleen nopeudesta, sen tiedämme suhteellisuusteoriasta, ja tämä asia on empiirisesti vahvistettu fysikaalisissa kokeissa, mutta koko kokonaisuuden aika jää kyllä vielä arvoitukseksi. Kaitpa sekin vain menee ikuisesti eteenpäin ja aina on ollut niin. Ilmeisesti kaikkeudella ei ole ajallista alkua eikä loppua. Ehkä koko kokonaisuudella ei ole mitään aikaa, koska se ei ole liikkuva kappale. Aika on vain jokaisella taivaankappaleella erikseen. Ajan alku on paradoksi, on yhtä vaikea ajatella, että se joskus olisi alkanut kuin että se jatkuisi ikuisesti taaksepäin. Eteenpäin se voi hyvinkin jatkua ikuisesti ilman ristiriitaa ymmärryksemme kanssa. Vika on joka tapauksessa ymmärryksessämme eikä todellisuudessa, me emme ymmärrä ikuisia asioita.
Ikuisuus on ikuisuutta, vaikkemme aivan tarkkaan ymmärrä minkälaista se on. Kaitpa se on aika lähellä ensimmäiseksi mieleentulevaa matemaattista ikuisuuden käsitettämme, aikaa on ollut ikuisesti taaksepäin ja tulee olemaan ikuisesti eteenpäin, ja me voimme olla vain yhdessä kohtaa tätä jatkumoa. Ajassa ei matkustella, vaan liikutaan eteenpäin juuri sitä vauhtia kuin aika sillä taivaankappaleella menee kuin missä oleskellaan.
Tämä asia on ehkä sillä tavoin ymmärrettävissä, että kun maapallon ajasta käsin yritämme ymmärtää ajan olemusta, niin harhaudumme, emme käsitä asiaa; jos voisimme hypätä toisten taivaankappaleiden toisenlaisiin ajankulumisvauhteihin ja ehkä ajankulumistapoihinkin, niin sitten ymmärtäisimme aika-käsitteen.
Joissakin tähtitieteellisissä kosmologisissa malleissa nykyaikana käytetään kolmiulotteista aikaa[8]. Tämän voisi – vaikka näissä malleissa ilmeisesti on kysymys hieman eri asiasta - käsittää esimerkiksi niin, että jokaisella kappaleella, esimerkiksi maapallolla, on ainakin kolme aikaa siinä mielessä, että on maapallon aika, sitten on sen järjestyksen kokonaisaika mihin maapallo kuuluu, jokin Linnunradan keskustaa lähellä olevan paikan aika, ja sitten on metagalaksin aika. Aika kuluu eri tavalla näillä eri tasoilla, mutta jokainen hetki jokaisessa paikassa voidaan ilmoittaa missä tahansa näistä kolmesta ajasta.
Ehkä paras tapa ajatella ikuinen aika olisi se, että kokonaisuudella (kaikkeudella) ei ole aikaa, (eihän se myöskään voi olla liikkuva kappale, kun ei ole mitään, minkä suhteen se liikkuisi) sen aika ei siksi ole alkanut koskaan. Kaikille osille, olivatpa ne kuinka suuria tahansa, aika joskus alkaa, kuluu ja loppuu.
Ikuisuus on silti ikuisuutta, mutta äärettömyys ei ole äärettömyyttä, niinkuin seuraavassa näemme.
5.4.3.
Kaikkeuden äärettömyys
Matematiikassa ja logiikassa on äärettömyyttä mietitty jonkin verran ja on huomattu että on erilaisia äärettömiä lukuja. Mutta kaikkeuden todellisuuden todellisesta äärettömyydestä ei ole oikeaa matemaattista mallia, vaikka suhteellisuusteoria, jossa aika laitetaan neljänneksi ulottuvuudeksi, on yritys sellaiseen. Todellinen äärettömyys on erilainen kuin ensivaikutelmamme matemaattisesta äärettömyydestä. Todellista äärettömyyttä voidaan lähestyä ja havainnollistaa sillä tavoin, että vaikka galakseja on äärettömän paljon, niiden lukumäärä kaikkeudessa voidaan kuitenkin joskus laskea. Silloin voidaan laskea myös tähtien lukumäärä ja kaikenlaisen aineen ja energian kokonaismäärä. Tämä sillä oletuksella, että metagalaksi on sama kuin kaikkeus eli että ”muita universumeja” ei ole.
Tähtitieteilijät ovat jo oivaltaneet, että katsottiinpa sitten miltä galaksilta tahansa, niin ympäristö näyttää samanlaiselta, galakseja rypäleissä, rihmoissa ja ketjuissa loputtomiin joka suuntaan, rajaa ei näy miltään galaksilta katsoen. Tämä on äärettömyyden toinen ominaisuus.
Voidaan ajatella, että tämä tila, avaruus, on todellisesti, matemaattisesti ääretön joka suuntaan, mutta voidaan myös ajatella, että sillä on tietty koko, äärettömyys on tietyn kokoinen, mutta mitään ei ole sen ulkopuolella. Tämä jälkimmäinen ajatus tuntuisi parhaiten vastaavan todellisuutta, sillä, koska kaikkeuteen kuuluu kaikki mitä on, tämä kokonaisuus on suljettu systeemi, se on rajaton, mutta äärellinen siinä mielessä että se on suljettu, siihen kuuluu kaikki, mitään ei ole sen ulkopuolella, sen ulkopuolta ei ole. Tämä on äärettömän tilan kolmas ominaisuus.
Äärettömyyden käsittämättömyys johtuu meidän ajallisesta ja paikallisesta ajattelustamme. Ajattelemme tilaa x- y- ja z-koordinaatistossa, euklidisesti, jolloin jokainen akseli jatkuu suoraviivaisesti äärettömyyksiin. Todellista avaruutta kokonaisuutena ei voi laittaa koordinaatistoon tällä tavoin. Suhteellisuusteoria lähestyy tätä totuutta kun siinä aika laitetaan neljänneksi ulottuvuudeksi ja silloin neliulotteinen aika-avaruus muuttuu suljetuksi tilaksi ja avaruus kaareutuvaksi. Se ei kuitenkaan ole vielä todellisen avaruuden oikea malli. Oikeammassa mallissa mikä tahansa paikka voi olla avaruuden keskipiste, origo voi olla missä vain, ja jokaisella akselilla on suunnaton, muttei ääretön, vaan määrätty pituus. Me emme tiedä tätä pituutta, mutta se on olemassa. Ja aika ei ole mallissa ulottuvuutena vaan taivaankappaleiden kulkuvauhdista riippuen lineaarisena jatkumona niille jokaiselle erikseen. Aineellisten taivaankappaleiden lisäksi henkimaailma (toisenlaiset aineet) olisi jotenkin ympättävä malliin, että malli vastaisi todellisuutta. Makromaailmaa saattaisi parhaiten kuvata neliulotteinen tai useampiulotteinen malli, mutta ehkä se uusi ulottuvuus ei ole juuri aika, vaan jotakin muuta, jokin ”madonreikätodellisuus”.
Avaruus ei ole pallo, mutta se on pallomainen. Nykyinen tähtitiede tietää, että tämän äärettömän pallomaisen tilan säde on vähintään 14 miljardia valovuotta. Muuta ei siitä tiedetä, se voi olla paljon suurempi. On siis kaksi mahdollisuutta: säde on matemaattisesti ääretön tai säteellä on tietty pituus, esim 35 miljardia valovuotta. Tässä siis kannatetaan tätä jälkimmäistä vaihtoehtoa, säteen pituutta ei vielä tiedetä, mutta täsmällinen pituus on olemassa. Kolmas mahdollisuus on, että avaruus laajenee, niinkuin alkupamausteoriassa oletetaan, mutta siitä seuraa sitten, että galaksiavaruus on vain osa kaikkeutta, paikallinen universumi.
Yhteenvetona: Koko kaikkeudelle ei jää kuin yksi vaihtoehto oikeastaan, neljä-viisi ominaisuutta, mikä näiden sisäinen logiikka nyt sitten onkin tarkkaan ajateltuna:
- kaikkeus on määrätyn kokoinen,
- silti rajaton,
- sisältää määrätyn määrän ainetta ja energiaa tai muuta peruselementtiä,
- oltiin missä tahansa, ollaan ikään kuin keskellä, origo voi olla missä tahansa,
- suljettu systeemi, ulkopuolta ei ole,
- pallomainen, muttei pallo.
Kuten on jo todettu, äärettömän tilan todelliset ominaisuudet voivat myös olla selitys sille tähtitieteelliselle tosiasialle, että galaksit etääntyvät toisistaan. Hyvin kaukaisten taivaankappaleiden täytyykin näyttää etääntyvän toisistaan, koska se on tällaisen todellisen äärettömän tilan yksi ominaisuus.
Galaksien etääntymisen vauhdista voidaan ehkä päätellä kaikkeuden koko jollakin tavalla joskus. Samoin avaruuden kaareutuvuuden määrästä.
Mistä me sitten tiedämme, että kaikkeus on tällä tavoin ääretön? Ilmeisesti me tiedämme sen puhtaan loogisilla perusteilla, se seuraa kaikkeuden käsitteestä. (On ihmeellistä, että logiikasta seuraa jotakin todellisuuteen tässä asiassa, yleensähän logiikasta ei seuraa mitään todellisuuteen, vaan muodollinen logiikka ja todellisuus ovat nimenomaan erillisiä asioita.) On mahdotonta sanoa kaikkeudelle jokin pienempi koko kuin äärettömyys. Jos sanotaan, että kaikkeus on kahden metrin kokoinen läpimitaltaan, niin se on varmasti väärin, jos sanotaan miljoona kilometriä niin sekin on varmasti väärin. Mutta jos sanotaan n 14-100 miljardia valovuotta, niin se lähestyy totuutta. Jos sanotaan, että kaikkeus on matemaattisen äärettömyyden merkityksessä ääretön, niin sekin on ilmeisesti mahdotonta, sellaista tilaa ei todellisessa maailmassa voi olla olemassa, ainoastaan ihmisen matemaattisessa mielikuvituksessa. Tästä myös seuraa, että jos sanotaan, että kaikkeus on joskus ollut yhdessä pienessä pisteessä, niin sekin on varmasti väärin. Alkupamausteoria koko kaikkeuden suhteen kumoutuu jo puhtaan logiikan perusteella, niin kuin on jo todettu.
Jokin koko kaikkeudella voidaan siis väittää olevan, mutta se on samalla kuitenkin ääretön koko, koska mitään ei ole sen ulkopuolella, sen ulkopuolta ei ole. Niin kauan kuin sitä kokoa ei tiedetä, sitä kuvaa parhaiten pelkkä sana ääretön, ja sen tietämisen jälkeenkin se pysyy äärettömänä merkityksessä suurin mahdollinen etäisyys. Se on jotakin säteeltään yli 14 miljardia valovuotta, mutta kuinka paljon, sitä ei vielä tiedetä.
Nämä paradoksit – kaikkeuden koko ja ajan alku - ovat matemaatikolle ehkä helppoja, vaikka niitä on vaikea sanallisesti tai kuvallisesti havainnollistaa. Kaikkeuden koko saattaa olla ilmaistavissa ikään kuin differentiaaliyhtälönä, se on käsitettävissä raja-arvona, limiittinä, se on yhtä aikaa ääretön ja samalla äärellinen. Sama ajan suhteen, aika on yhtä aikaa alkanut ja jatkuu ikuisesti taaksepäin. Aikaa eikä mitään muutakaan ei enää ole raja-arvon jälkeen. Tämäntyyppisiin matemaattisiin selitystapoihin saattaa liittyä koko alkupamausteoriakin, varsinkin kun ulottuvuuksia vähän lisäillään. Täytyy vain varoa, ettei totuus huku näihin kaavaviidakkoihin, täytyisi ne asiat jotenkin muutenkin ymmärtää kuin puhtaan matemaattisesti.
Matematiikka on aina vain malli todellisuudesta, todellisuus saattaa kuitenkin olla erilainen kuin mallimme siitä, matematiikkamme siitä.
5.4.4. Kaikkeuden järkevyys
Me emme täysin ymmärrä, mitä todellisuus on, mitä äärettömyys ja ikuisuus ovat ja minkälainen kaikkeus on, mutta olemassa olevan todellisuuden täytyy olla jollakin tavalla järkevää, kaikille sen salaisuuksille on jokin selitys. Kaikkeuden olemassaololle ei ole mitään syytä eikä tarvita mitään syytä, se on itsessään luonnollista ja järkevää. Näin vain on ja muulla tavoin ei voisi ollakaan.
Järjettömyys ja selittämättömyys ovat meidän ajattelussamme, me emme pysty ymmärtämään kaikkea ja todellisuus näyttää olevan täynnä paradokseja. Esimerkiksi avaruuden äärettömyys on mahdoton ymmärtää. Toisaalta on vaikea kuvitella rajatonta tilaa ja toisaalta sellainen kuitenkin täytyy olla olemassa. Nämä paradoksit ovat meidän ajattelussamme, niiden täytyy olla meidän ajattelussamme, sillä selville olemassaoleville tosiasioille varmasti löytyy aina selitys, ymmärrettävä syy tai looginen asioiden tila. Tämän tiedämme siitä, että me ja maailma olemme olemassa. Siihen on jokin syy tai se on itsessään luonnollista ja järkevää. Itse olemassaolon tosiasiasta seuraa myös, että kaikelle on selitys jos tietää kaiken. Ainoa vaihtoehto olisi, ettei mitään olisi olemassa.
Tässä yritetään vain havainnollistaa yhtä puolta tiedon ja todellisuuden suhteesta. Totuus on niinkuin se on, ja todellisuus on sellainen kuin se on. Jos me emme ymmärrä jotakin asiaa, niinkuin esimerkiksi avaruuden ja sen koko sisällön äärettömyyttä ja ikuisuutta, niin ei se merkitse sitä, etteikö niiden äärettömyys ja ikuisuus olisi silti olemassa todellisessa maailmassa. Kun me emme ymmärrä niitä tai meillä on niistä harhaisia käsityksiä, niin vika ei tosiaankaan ole todellisuudessa vaan meidän ajattelussamme, ajattelu ei vielä ole todellisuuden tasalla.
Missä määrin kaikkeudessa on sattumaa ja kaaosta, on sitten eri kysymys. Voi olla että alunperin oli pelkkää kaaosta, ja sitten erilaiset aineet rupesivat ryhmittymään ja kehittymään ja olentoja syntyi, jotka rupesivat kehittymään korkeamman tasoisiksi, ja rupesivat myös luomistöihin. Mutta ei tässä tarvitse olla mitään ajallista kehitystä, aina on voinut olla Jumala ja aina on voinut olla maailma (kaikkeus), tämä asia menee joka tapauksessa meidän ymmärryksemme yläpuolelle. Ehkä Jumalan ikuisuus, aluttomuus ja loputtomuus, on myös raja-arvo- asia niin kuin kaikkeudenkin ikuisuus.
Myös saattaa olla, että on ollut erilaisia kiertokulkuja, kaikkeus saattaa olla kaasusumuvaiheen ja galaksien, järjestyneen tilan, vaihtelua.
Voi olla, että kaikkeus on jo kauan sykkinyt kaasusumuvaiheen ja galaksivaiheen, kahden eri tilan välillä ja joskus on sitten galaksivaiheessa syntynyt jumalia, jotka ovat oppineet elämään kaaosvaiheen yli, ja meidän universumimme ei enää ole ilman jumalia ja luojia, joilla on valta ja voima yli luonnonlakien. Mutta asia voi olla monimutkaisempi, tai yksinkertaisempi, täytyisi todellakin ensin ymmärtää, mitä ikuinen aika on ja mitä on äärettömyys; ja mitä on henkimaailma ja Jumala. Esitetty differentiaaliyhtälö- selitys on vain asian vähäpätöistä lähestymistä, kiertämistä, emme me ihmisinä ollessamme näitä asioita täydellisesti pysty ymmärtämään.
Järkevimmältä tuntuisi, että koko ajan osa kaikkeudesta on räjähtäneenä
kaasusumuiksi, erilaisissa kaaostiloissa, osa on järjestyneenä tähdiksi ja
galakseiksi, ja osa on henkimaailmaa ja muuta meille tuntematonta. Tietyn
paikan, esim Andromedan galaksin tai vaikkapa Seulasten tähdistön, tila
vaihtelee kaasusumuvaiheen ja tähtivaiheen välillä, mutta kokonaisuutena ottaen
näitä kolmea tilaa on koko ajan kaikkeudessa, ja siinä mielessä kaikkeus on
aina samanlainen.
5.4.5. Kaikkeuden suhde näkyvään
universumiin, tunnettuun universumiin, metagalaksiin ja galaksiavaruuteen
Kun emme tiedä, onko metagalaksi kaikkeus, voimme
kuitenkin miettiä, mitkä olisivat loogiset, mahdolliset vaihtoehdot nykyisen
tietämyksen pohjalta.
Tuntemamme universumin, kaikkien galaksien muodostaman kokonaisuuden eli metagalaksin ja kaikkeuden väliselle suhteelle on olemassa kaksi vaihtoehtoa; joko metagalaksi on vain yksi universumi muiden joukossa tai sitten se muodostaa kaikkeuden, ja niille voidaan nähdä myös alalajeja.
Vaihtoehto a. Metagalaksi on vain paikallinen universumi, osa kaikkeutta.
Nämä muut, transkendentit, ulkopuoliset universumit ja kaikkeuden osat olisivat silloin jotain sellaista kuin Jumala, henkimaailma, näkymätön maailma, muut universumit, rinnakkaisuniversumit. Tässä on lukemattomia vaihtoehtoja, miten se muu voisi olla järjestynyt ja mitä se muu voisi olla. Kuitenkin on lähinnä kaksi erilaista universumia kuviteltavissa ja sitten on mahdollista että näitä molemmanlaisia on yhtäaikaa:
a.1. jokin näkymätön, erilainen universumi tässä samassa paikassa
a2. kauempana olevia erilaisia tai samanlaisia universumeja,
a3. tai näitä molempia yhtä aikaa:
Vaihtoehto b. Galaksien muodostama universumi on sama kuin kaikkeus.
Tässä on nähtävissä kaksi mahdollisuutta:
b1. Universumi jatkuu samanlaisena myös näkökykymme (kaukoputket ja radioteleskoopit) ulkopuolella. Vaikka emme pysty näkemään koko kaikkeutta, se jatkuu samanlaisena sielläkin, minne emme näe. Missä kohtaan on näkökykymme raja verrattuna kaikkeuden kokoon, sitä emme vielä tiedä.
b2. Näemme nyt jo suurin piirtein kaikki galaksit, kaikkeus on sama kuin tämä tuntemamme universumi, näkyvä universumi.
Näillä erotteluilla on suuri merkitys, koska nyt voimme miettiä, mikä vaihtoehto olisi todennäköisin, ja pääsemme myös eroon kauheasta ”toinen universumi”- käsitteestä. Kun nämä erottelut selvästi tehdään, b1 näyttää parhaalta. Eri vaihtoehdoissa alkupamaukselle, Jumalalle, henkimaailmalle jne tulee selvästikin eri merkitys.
b1 vaihtoehdossa alkupamaus on täysin mahdollinen, muttei sitä myöskään välttämättä tarvita. Jumala ei ole transkendentti universumille mutta kylläkin maapallolle, samoin henkimaailma. Jumala ja henkimaailma ovat metagalaksin osia ja metagalaksi jatkuu äärettömyyksiin ja on ollut jossakin muodossa ikuinen ja tulee olemaankin. Galaksit ovat tällä hetkellä niinkuin ovat, mutta ne ovat voineet olla muullakin tavoin järjestyneet, pelkkää sumua joka suuntaan tai kaaosta tai mitä vain. Mutta myös voi olla, että aine ja energia aina väistämättä joutuvat vähitellen galaksien muotoon ja tämä tilanne on myös jo ollut ainakin aina välillä ikuisesti. Vaihtoehto b1 ei sano mitään historiasta eikä tulevaisuudesta, ainoastaan nykyisestä tilasta.
Galaksiavaruus, metagalaksi, historiastaan riippumatta ja näkyvyydestä
riippumatta on sama kuin kaikkeus. Muita universumeja ei ole.
Tämä on johtopäätös vaihtoehtojen mietiskelystä.
Miksi näyttää parhaimmalta, että galaksit muodostavat kaikkeuden ja että niitä on vielä näkökykymme ulkopuolella äärettömyyksiin? Toisaaltahan olisi houkuttelevaa ajatella, että kaikkea olisi äärettömästi, metagalakseja olisi monta, tuntemattomia maailmoja ja henkimaailmoita olisi monta (a3 vaihtoehto). Perustelu a3:n hylkäämiseen on se, että äärettömyyksien olettaminen joka suuntaan on jollakin tavoin tarpeetonta, galaksiavaruudella saattaa olla jo kaikki ne ominaisuudet, jotka tarvitaan kaikkien tunnettujen tosiasioiden, myös Jumalan ja henkimaailman ja toisten ulottuvuuksien käsittämiseen. Ja jos jotakin muuta olisi, niin mitä ihmettä se muu sitten varsinaisesti olisi? Jotain kaikkeuteen sisältyvää joka tapauksessa.
Lähimpänä perinteistä virallisen kristinuskon ex-nihilo oppia on a1. Jokin ulkopuolinen, transkendentti maailma on luonut tämän nykyisen maailman, universumin, aineellisen maailman. Mutta main-stream kristinuskon teologia on epäselvä näissä asioissa. Teologiassa oletetaan maailman ulkopuolinen Jumala, joka tyhjästä luo maailman. Kuitenkaan kaikkeudelle ei ole mitään ulkopuolista, transkendentti maailma ja tämä maailma vasta yhdessä muodostavat kaikkeuden. Jos ensin on ollut vain Jumala ja henkimaailma, Jumala ja henkimaailma ovat muodostaneet kaikkeuden. Kun hän sitten loi aineellisen maailman, ei hän luonut sitä kaikkeuden ulkopuolelle, ja vasta Jumala ja maailma yhdessä muodostavat uudenlaisen kaikkeuden. Kaikkeuden kannalta ei koskaan ole, eikä ole ollut, mitään transkendenttia maailmaa. Ja on hyvin epävarmaa, että kaikkeus olisi joskus ollut erilainen kuin nykyään tai tulisi joskus olemaan. Sen peruspiirteet ovat todennäköisesti aina samat, vaikkemme ehkä vielä tiedä millainen se on, minkälaisia nämä peruspiirteet ovat.
Perustelu b1:n valinnalle on ilmeisesti yksinkertaisesti se, että kun näitä eri vaihtoehtoja miettii, niin se tuntuu yksinkertaisimmalta ja parhaalta. b2 voidaan sulkea pois sen takia, ettei meillä ole mitään perustetta olettaa, että avaruus loppuu samassa kohtaan kuin näkökykymme. Tähtitieteilijöiden enemmistön maailmankuva on lähinnä b2, mutta kyllä he hyväksyvät b1:nkin, ja osa miettii ”multiuniversumejakin”, a2.
5.4.6.
Kaikkeuden suhde Jumalaan ja henkimaailmaan
Missä tässä äärettömässä ja ikuisessa kaikkeudessa luuraavat Jumala ja henkimaailma? Näkymätön henkimaailma on ilmeisesti jotain sellaista, että sitä on tässä koko ajan ympärillämme, vaikkemme sitä havaitse tavallisella aistimistavallamme. Shamaanit ym papit ja poppamiehet kyllä saattavat olla yhteydessä siihen. Henkimaailma on meille ulkopuolinen, transkendentti, näkymätön, salainen. Kaikkeudelle se kuitenkaan ei ole transkendentti, vaan se on kaikkeuden sisällä, osa kaikkeutta, koska kaikkeuden ulkopuolta ei ole. Myös Jumala kaikessa valtasuuruudessaan on kaikkeuden osa, loogisista syistä, vaikka tämä ajatus näin loppuunvietynä kauhistuttaa monia uskovaisia. Muttei tämä Jumalan suuruudesta mitään poista, ajatus vain panee teologian logiikan puitteisiin. Ja voihan Jumala olla sama kuin kaikkeus, se on vielä mahdollista, mutta mahdotonta on Jumalallekin olla kaikkeuden ulkopuolella.
Kyllä Jumalalle varmaan riittää aivan hyvin, että hän on kaikkeuden korkein olento ja kaikkivaltias ja täydellinen. Hän on kaikkeuden osa, vaikka olisi sen kokonaisuuden henkikin ja nykyisen tilan järjestäjä. Jos Jumala ei ole kaikkeuden osa, hän on sama kuin kaikkeus, muita vaihtoehtoja ei ole, kun asia loppuun asti ajatellaan.
6. Elämä muilla taivaankappaleilla
Jos maapallolla on vuosimiljoonien kuluessa kehittynyt aineesta elämä ja elollisten olioiden kehitys on korkeimpana kukkasenaan tuottanut ihmisen, niin silloin on johdonmukaista ajatella, että näin on tapahtunut muuallakin. On mahdollista, että on syntynyt ihmistä korkeampiakin olentoja.
Kertakaikkiaan humoristista ja paradoksaalista kehitysopin kannattajien ja kirkon välisen yli vuosisataisen väittelyn jälkeen on se, että jos kehitysoppi otetaan vakavasti, niin silloinhan on täysin mahdollista, että Jumala on olemassa ja hän on luonut maailman. Jossakin muualla on kehittynyt ihmistä korkeampia olentoja kehitysopin mukaisesti ja sitten näiden päällikkö on jumala, ja he ovat luoneet nykyisen maapallon järjestyksen ja ihmiset ja eläimet nykyisessä muodossaan.
Netissä keskustelussa väitettiin vastaan, ettei kehitysopissa ole korkeampia ja matalampia olentoja ja kehitys voi johtaa yhtä hyvin alempiin kuin korkeampiinkin olentoihin, millaisiin vain luonnonlakien mukaan, luonnonvalinnan jne, jotka ovat täsmällisiä biologisia asioita, joita löysä puhe kehitysopista ei ota huomioon. Mutta tällaisessa filosofisessa keskustelussa ei tarvita tämän tarkempaa tietoa biologiasta eikä tämä kumoa todistelua, koska joskus, jossakin kuitenkin kehittyy ja on kehittynyt myös korkeampia olentoja, vaikka joskus kehittyisi alempia ja joskus neutraaleja. Ja kyllä alempia ja korkeampia lajeja on, ei ole vaikea todeta ja määritellä tasoasioita.
Kehitysopin piti vastustaa luomisteorioita ja uskontoa, näin on tähän asti luultu, ja koko 1800-luvun jälkipuoliskon ja sen jälkeenkin kirkkojen lyhytnäköiset ja kehitysopin kannattajat ovat taistelleet kiivaasti sanan miekalla, mutta nyt nähdäänkin, että kehitysopista saadaan uusi Jumala-todistus. Planetoidien törmäykset saattavat aiheuttaa vedenpaisumuksia, joita Darwin piti mahdottomina[9], ja jumalia on voinut syntyä muualla kehitysopin mukaisesti: nykyaika on taas kääntänyt asiat päälaelleen.
Niinpä teologiset ja ufologiset kysymykset tulevat täysin järkeviksi, tiedemiesten ja filosofien ei tarvitse enää hävetä jumalista tai lentävistä lautasista puhumista.
Minkälainen Jumala sitten on, jos näin ajatellaan? Ilmeisesti hän ei ole aivan samanlainen kuin uskonnoissa on ajateltu, mutta koska aikaa on ollut ikuisesti, hän voi kuitenkin olla kaikkivaltias ja täydellinen niinkuin uskonto opettaa.
Sillä hetkellä kun jollakin kaukaisella galaksilla joskus kauan sitten syntyi ensimmäinen elävä olento, ensimmäinen elävä solu, oli varmaa, että joskus syntyisi myös enemmän tai vähemmän täydellinen olento. Muuten ei kehitysoppi pitäisi paikkaansa, eikä kaukaisilla muinaisilla ihmiskunnilla olisi ollut kulttuurikehitystä.
Tämä asia voi tietysti olla monimutkaisempi ja varmasti onkin. Jumala on voinut aina olla olemassa niinkuin kaikkeuskin, mutta se on meidän ajattelullemme yhtä vaikeata ymmärtää kuin ikuisuus ja äärettömyyskin. Kehitysopin mukaisesti syntynyt jumala on sensijaan helppo ymmärtää ja täysin mahdollinen tieteellisesti. Se on joka tapauksessa yksi uusi ja pätevä, kumoamaton Jumala-todistus.
Todistuksen logiikka:
Väite 1. Ihminen on olemassa
Väite 2. Kehitysoppi jossakin muodossa pitää paikkansa ja johtaa myös matalammista korkeampiin lajeihin.
Väite 3. Aikaa ja paikkoja on paljon, 14 miljardia vuotta vähintään ja miljardeja galakseja. Suotuisia olosuhteita siis on.
Väite 4. Ihminen on syntynyt 5 miljardissa vuodessa maapallolla, ellei ole istutettu tänne (mikä sitten jo todistaisi ihmistä korkeammat olennot, ja on siinä mielessä epärelevantti todisteluketjulle).
Jos tämä muutetaan muotoon:
4a. 5 miljardissa vuodessa syntyy ihmisen tasoisia olentoja suotuisissa olosuhteissa,
Näistä seuraa:
a. Muuallakin on elämää, ihmisentasoista elämää jo n 9 miljardia vuotta sitten,
ja myös:
b. Ihmistä korkeampiakin olentoja on.
Väite 5. Aikaa on ollut jo ikuisesti.
Seuraa:
c. Täydellinen olento on jo olemassa, eikä liene väärin sanoa häntä Jumalaksi.
Tämän todistelun logiikka voidaan miettiä näin aivan täsmällisestikin. Se on aika hyvä joka tapauksessa, vaikkei se olisikaan täysin kumoamaton.
Jos Jumala määritellään kaikkeuden korkeimmaksi olennoksi, sellainen Jumala väistämättä on olemassa jo loogisista syistä, koska ihmisiä ym olentoja on olemassa, korkein niistä on sitten Jumala.
Jos Jumala määritellään miksi tahansa ihmistä korkeammaksi olennoksi, väitteiden 1-4 totuus riittää sen todistamiseksi.
Jos Jumala määritellään täydelliseksi olennoksi, tarvitaan vielä väite 5.
Entä sitten UFO:t? UFO-kirjallisuudessa kerrotaan, että lentävien lautasten olennot ovat sanoneet olevansa periaatteessa samanlaisia kuin ihmiset. He eivät ole enkeleitä eivätkä jumalia. Jumalat pystyvät lentämään ilman teknillisiä välineitä, mutta toisten taivaankappaleiden asukkaat käyttävät lentäviä lautasia. Lentävät lautaset pystyvät jättämään keskipakoisvoimat huomiotta ja lentävät yli valon nopeudella, etäisyydet eivät ole niille suuri ongelma niinkuin meidän avaruusaluksillemme. Ne hallitsevat painovoiman ja käyttävät sitä energianaan.
Ettei harhautuisi, on myös tarkkaan muistettava, että useat UFO-kontaktit ovat kohtaamisia henkimaailman kanssa eivätkä mitään oikeita avaruuskontakteja, mutta tätä asiaa ei käsitellä tässä, koska myös avaruuskontakteja on ilmeisesti tapahtunut.
Olentoja näköjään on kaikenlaisia, ihmisen näköisiä ja pieniä vihreitä miehiä ja kaikenlaisia mahdollisia. Maapallolla nämä ulkopuoliset ilmeisesti saavat käydä varsin rajoitetusti avaruuden yhteisön lakipykälien mukaan.[10] Kuitenkin he ovat pitäneet huolta, tai ainakin näin on tapahtunut, että enemmistö ihmiskunnasta jo uskoo heidän olemassaoloonsa, paitsi tiedemiesten ja filosofien enemmistö. Todellinen tilanne elämän suhteen avaruudessa on juuri sentapainen kuin science fiction-kirjoissa on aina oletettu ja haaveiltu. Täsmällistä totuutta ei vain tiedä kukaan. Ja hyvä on, etteivät nämä ulkopuoliset paljoakaan puutu meidän asioihimme. (Jos puuttuvat niin heillekin tulee tuomio maapallon viimeisellä tuomiolla – Jumala tuo tuomiolle koko taivaan joukon sanotaan jossakin Pyhissä Kirjoituksissa.)
Nämä tiedot ovat UFO-kirjallisuudesta. Näinollen tämä ei tietenkään ole mitenkään varmaa tietoa. Kuitenkin se on nykyään vallitseva käsitys UFO-tutkimuksessa, vaikka siellä tietysti on monenlaisia mielipiteitä. Uskonnollisesti näyttäisi olevan niin, että Jumala on luonut tämän meidän maapallomme nykyisen järjestyksen ja sen luonnonlait. Meidän on kuitenkin turha kuvitella, että maapallon asiantilat kuvaisivat kaikkeuden muiden paikkojen ja aikojen tilaa. Meidän maailmamme on maapallo n vuodesta 4000-3500 eKr vuoteen n 3000-3500 jKr, ja kaikesta muusta maapallolla ja sen ulkopuolella olemme varsin tietämättömiä. Muinaisista ajoista 4000-2000 eKr tiedetään historiasta varsin vähän. Vielä vähemmän edellisten ihmiskuntien ajoista, ajoista ennen 4000 eKr. Myöskin aika n 2000-2500 – 3000-3500 jKr - tuhatvuotinen valtakunta - on aikaa, josta meillä ilmoituksen pohjalta on vain aavistus, emme tiedä, minkälaista silloin tulee olemaan, minkälaiset luonnonlait ja minkälainen järjestys maapallolla silloin on. Ilmoitus Raamatussa ja muualla ei kerro paljoakaan muista paikoista ja ajoista[11] paitsi että siellä pääasiallisesti on kolmenlaisia paikkoja: Jumalan taivaita, koetuksen paikkoja ja kadotuksen paikkoja. Tämä meidän maailmamme kuuluu näihin koetuksen paikkoihin, se on koetuspaikka meille henkiemme kehityksessä, valmistautumisen tila (Alma 42:10). Kuoleman jälkeen on eri paikka, myös eri paikka eri ihmisille, riippuen siitä onko valinnut Jeesuksen tässä elämässään, tai jos ei Jeesuksesta ole kuullut eli saanut oikeaa opetusta, onko noudattanut omaatuntoaan.
Edellä on vain sanottu mielipiteitä. Ne vaatisivat tarkemman perustelun. Seuraako kehitysopista, että muuallakin on elämää, ja vielä ihmistä korkeampaakin elämää? Onko todistelu edellä aukoton? Perustelu ei ole täysin aukoton, voihan olla mahdollista, että maapallon ihminen on ainoa ja ensimmäinen älyllinen olento koko avaruudessa. Kuitenkin, kun tiedämme aurinkokunnan iän, 5 miljardia vuotta, ja että avaruudessa on ainakin 3-4 kertaa vanhempia aurinkokuntia, niin tämä tuntuisi epätodennäköiseltä.
Toinen aukko todistelussa on se, että tietysti on mahdollista, että muiden taivaankappaleiden sivilisaatiot ovat aina tuhoutuneet saavuttuaan tällaiseen kriisivaiheeseen missä maapallo nyt on. Mutta tämäkin on kovin epätodennäköistä: miksi kaikki olisivat aina tuhoutuneet?
Täytyy muistaa, kuinka paljon tähtiä on, ja kuinka paljon aikaa on ollut. Nämä ovat aivan valtavia ja äärettömiä lukuja ja aikoja, ja sentakia elämä muualla on todennäköistä, jos kehitysoppi edes jollakin tavalla pitää paikkansa. Ihmisen olemassaolo kehitysoppiin lisättynä on tärkein todiste myös Jumalan olemassaolosta. Miksi kehitys päättyisi ihmiseen? Tästä eteenpäin kehitys menee - ja on ilmeisesti mennyt jo muualla - nopeasti kulttuurievoluutiona, tieteen soveltamisena, mikä on paljon nopeampaa kuin pelkkä biologinen evoluutio.
Perustelut muuten tulevat pääasiassa UFO-tutkimuksesta ja Raamatun ilmoituksesta ja modernista ilmoituksesta. Tämä kokonaiskuva on kaikinpuolin ymmärrettävä ja järkevä ja vastaa kaikkia tunnettuja tosiasioita. Siinä on vielä yksi perustelu.
Näin auttaa nykyajan tähtitiede ja filosofia ja moderni ilmoitus meitä ymmärtämään ihmisen aseman maailmankaikkeudessa, kun vähän käytämme omiakin aivojamme, vaikka kaikkeuden asiat jäävät edelleen arvoituksiksi ja salaisuuksiksi, mitään varmuuttahan ei edellä esitettyjen mielipiteiden totuudesta ole, ne jäävät uskonvaraisiksi mielipiteiksi, kuitenkin ne on nyt filosofisesti perusteltu varsin aukottomasti.
Mutta se, että Jumala olisi luonut maailman tyhjästä, tämä perinteisen teologian oppi voidaan hylätä. Jumala on osa kaikkeutta ja voi olla jopa sen kokonaisuuden henki ja nykyisen tilan järjestäjä, mutta hän ei ole sen ulkopuolella (koska mitään ei ole sen ulkopuolella, loogisista syistä, koska ”ulkopuolta” ei yksinkertaisesti ole). Hän ei ole luonut kaikkeutta eikä itseään, muutakuin siinä mielessä että hän on voinut ja voi jatkuvasti täydellistää molempia (tai voisi, jollei hän olisi jo täydellinen), mutta tyhjästä ei ole luotu mitään, on vain järjestetty olemassaolevia elementtejä. Jumala on siirtänyt henkimaailmasta tänne yhtä sun toista, mm viiniä ainakin kerran häissä(än), muttei hän ole luonut kaikkeutta tyhjästä, hän on vain luonut tämän ihmisten maailman nykyisen järjestyksen ja lukemattomia muita maailmoja, mutta luominen ei koske koko kaikkeutta, ainakaan sen olemassaoloa, vaikka sen laatua se voi koskea.