Ihmiset ovat erittäin kiinnostuneita siitä, mitä psykoterapeuttien[i] työhuoneissa tapahtuu. Jonkinlainen käsitys terapeuttien työstä ja potilaiden ongelmista nykyään kyllä kaikilla jo on, mutta toisaalta suuren yleisön keskuudessa on paljon puutteellisia ja vääriäkin käsityksiä. Tässä kirjasessa yritetään selvittää täsmällisesti mitä terapia oikein on ja minkälaisia ongelmia potilailla on.
Tämä ei silti merkitse sitä, etteikö tässä myös esitettäisi uusi ja erilainen tapa tehdä terapiaa kuin yleensä terapeuttien koulutuksessa suositellaan. Joissakin kohdin tämä kirja on poleeminen teos tietyn terveen järjen käyttämiseksi terapiatyössä ja turhanpäiväisten käytännölle vieraiden teoretisointien ja kaavamaisten terapiatapojen hylkäämiseksi. Näinollen tämä tietysti on myös kirja terapeuteille ja terapiaa opiskeleville.
Yksi tällainen poleeminen asia on terapeutin koulutusvaatimukset. Päteviä, kuuden vuoden pitkän terapiakoulutuksen käyneitä psykoterapeutteja on nimittäin Suomessa hyvin vähän. Käytännössä terapiaa tehdään psykiatrin, lääkärin, psykologin, papin, sosiaalityöntekijän, erikoissairaanhoitajan, diakonissan ym koulutuksella. Ammattipiireissä asialliseksi terapian tekemiseksi katsotaan vain sellainen terapia, joka tapahtuu jonkin ammattitaitoisen työyhteisön puitteissa edellä mainituilla tai vastaavilla peruskoulutuksilla, tai sitten mainitun kuuden vuoden pitkän psykoterapiakoulutuksen pohjalta yksityisesti. 2-3 vuoden koulutuskin hyväksytään, jos on tällainen peruskoulutus.
Nykyään psykoterapeutti- nimitystä saavat käyttää vain sellaiset terapeutit, joilla on tämä erityiskoulutus. Toisaalta lainsäädäntö ei rajoita kenenkään laillistetun psykologin toimintaa terapeuttina, täytyy vain käyttää toista nimikettä, esimerkiksi neuvontaa ja ohjausta antava psykologi. Psykologi voi kyllä halutessaan ruveta myös yksityiseksi ammatinharjoittajaksi täysin laillisesti, vaikka ammattipiireissä tätä eivät kaikki hyvällä silmällä katsele.
Tällä kirjalla onkin tarkoitus myös osoittaa, että sellaisella koulutuksella kuin kirjan tekijällä on, eli psykologin koulutuksella täydennettynä työkokemuksella, työnohjauksella, omalla terapialla ja työpaikkakoulutuksella, todella oppii terapeutiksi, siis antamaan neuvontaa ja ohjausta. Jollakin tavalla on ihmeellistä, että ammattiterapeutit jaksavat ylipäätänsä epäillä tätä, tavalliset ihmiset luottavat täysin jo psykologin peruskoulutukseen. On täysin väärin vaatia, että psykologin olisi pakko 6-7 vuoden peruskoulutuksen jälkeen vielä käydä 3-6 vuoden terapiakoulu. Tämä ei tarkoita, etteikö tällainen koulutus olisi hyvä, kunnioitettava ja hyödyllinen, mutta käytännössä parempi ratkaisu olisi työpaikoilla tehtävä jatkokoulutus, jota joka tapauksessa silti jokainen saa.
Kuuden vuoden terapiakoulu pitäisi olla niitä varten, joilla ei ole mainittavaa peruskoulutusta. Tämä myös takaisi sen, että alalle tulisi muitakin kuin lääkäreitä ja psykologeja, mikä mm psykoanalyysin alkuvaiheessa oli rikastuttava asia.
Viralliset hoitoyhteisöt ovat usein byrokraattisia, ja on paljon psykologeja, jotka eivät niihin oikein sopeudu. Tällä alalla on paljon sellaista ”yhteistyökyvyttömyyttä”, joka on verrattavissa sellaisten järjestyspoliisien ”yhteistyökyvyttömyyteen”, jotka eivät esimerkiksi suostu joissakin piireissä joskus tapahtuvaan pidätettyjen lyömiseen putkassa. Byrokratiaan sopimattomien psykologien on hyvin vaikea käytännössä luoda vaihtoehtoisia hoitoyhteisöjä.
Yksilöpsykoterapeutilla ei välttämättä tarvitse olla minkäänlaista työyhteisöä, eikä näin ollen kovinkaan paljon yhteistyökykyä muutakuin normaali kollegiaalinen yhteistyö muiden hoitopaikkojen kanssa. Yksilöpsykoterapeutti tekee työstä kahden kesken asiakkaansa, potilaansa kanssa. Vain se on osattava, vain tämän yhteistyön sujuminen on välttämätöntä. Siinä ratkeaa, kuka sopii terapeutiksi ja kuka ei.
Tämä kirja on myös tutkimustulosten julkaisu. Olen yli parikymmentä vuotta toiminut terapeuttina, sekä sairaaloissa, vankilassa, mielenterveystoimistossa että yksityisesti, ja yksi tarkoitukseni on ollut tukia työn ohessa, mistä mielenterveyden häiriöt oikein johtuvat ja kuinka niitä tulisi parantaa. Tässä kirjassa julkaisen nyt tulokset. Menetelmä on puhtaasti kliininen, eikä täytä kaikkia akateemiselle tieteelle asetettavia vaatimuksia. Kirjoitan vain ylös, mitä olen terapeuttina kokenut ja nähnyt. Tällaisella tieteellä on oma merkityksensä, vaikka se ankarasti ottaen ei ole tieteellistä. Psykologinen kirjallisuus sopii paremmin tällaisen tutkimuksen julkistamismuodoksi kuin akateeminen tutkimusraportti.
[i] On vaikea tietää, mitkä sanat lukijalle ovat tuttuja ja mitkä eivät. Sanojen tarkan merkityksen voi tutkia esim kirjasta ”Psykologian sanasto”, 1973. Psykoterapeutti- nimikettä ei enää saa käyttää muutakuin sellaiset psykologit, jotka ovat käyneet psykoterapeutin erikoiskoulutuksen, tässä sanaa kuitenkin käytetään, koska 1. painoksen ilmestyessä 1989 olimme vielä kaikki psykologit psykoterapeutteja jos kerran psykoterapiaa teimme.