7. Upolun kierros

Ensin tuli kuitenkin toisenlainen matka Manonolla käynnin sijasta. Lähdimme Upolun kierrokselle, Aggien hotellin vuokraama pikkubussi kiersi ympäri Upolun saaren keskiosan täynnä innokkaita turisteja. Sain tehtyä käteistä pikkaisen, tosin vain yksi tuttu lähti nyt mukaan: Gayl, valtavan iloluontoinen amerikkalainen keski-ikäinen nainen, joka oli lomalla täällä sairaanhoitajan töistä Amerikan Samoalla. 38 Talaa sain tehtyä, ja sillähän pärjää monta päivää. Siis ei huolia, ja nyt saa nähdä, millaista on varsinainen pelkkä turisti-elämä, jota olen koettanut välttää.

Kierros alkoi Aggie Grayn hotellin edestä. Päivä oli sateinen, mistä oli se etu, ettei ollut liian kuuma. Istuimme hotellin edessä jutellen. Sabrina oli tietysti siellä myös pummailemassa. Juttelin hänenkin kanssaan vähän ja annoin 2 Talaa hänen koululleen, kun kerrankin oli vähän rahaa.

Hän ei ollut kuulemma syönyt mitään sinä aamuna. Pyysin häntä sanomaan kyläläisille, etten ollut tiennyt, että rannalla pitää pyytää lupa, kun menee uimaan. Hänkään ei ollut sitä minulle sanonut. Hän sanoi, että totta se on, se ranta kuuluu hänen kylälleen, ja vähän rahaakin pitäisi antaa viereiseen taloon kun menee uimaan.

Käskin häntä olemaan kunnon tyttö tästälähin, mihin hän hymyili tottelevaisen näköisenä. Hänhän vain kerää rahaa koululleen, ja sehän on aivan oikein ja kaunista.

Se on sitten eri asia, mitä turistit kaikista keräilijöistä, tyrkyttäjistä ja kerjääjistä tykkäävät. Täällä silti kaikkea sellaista on onneksi aika vähän, itse asiassa Suvassa Fidzillä oli paljon enemmän. Ja esim. Espanjassa tilanne on paljon pahempi. Eniten täällä tyrkytetään kukkaseppeleitä hotellien edessä, pienet pojat niitä myyvät, mutta tämä taas on melkein pelkästään kaunista, se luo juhlatunnelmaa ja tervetulotunnelmaa saapuville matkalaisille ja turisteille.

Kahdeksan meitä lähti matkalle. Pikkubussin kuljettaja Matao ja bussiemäntä Uti luotsasivat meidät läpi keskisen Upolun, rantateitä pitkin ja sitten läpi sisämaan mennen ja tullen. Moata’a, Lauli, Solosolo, Tafeta jne. olivat ne paikat, joiden läpi kuljimme.

Gayl on erikoissairaanhoitaja. Hän on hallituksen värväämä, ei YK:n, ja hän aikoo olla täällä töissä niin kauan kuin viihtyy. Hän on tosi valoisa ja räiskyvä tyyppi, ja nyt hän jututti Utia koko ajan teak-puista, kasveista, hedelmistä ym. Valitettavasti en kaikkea ymmärtänyt, kun nämä puhuvat englantia äidinkielenään ja silloin sitä on aina vähän vaikea ymmärtää, kun puhuvat niin nopeasti ja puhekielellä. Samoalaisillekin Englanti on toinen äidinkieli, paljon enemmän kotimainen kuin Ruotsin kieli Suomessa. Siinä valui mielenkiintoista tietoa ohi korvien.

Minulle ranta ja meri merkitsivät eniten, ja totta puhuen eivät täällä sisämaan nähtävyydet mitään niin kovin erikoisia ole. Tietysti uiminen on mukavampaa makeassa vedessä, ja paratiisimaisia paikkoja siihen kyllä täällä löytyy. Samat puut ja plantaasit löytää kaikilta näiltä leveysasteilta, ja komeampia jokia ja putouksia on Suomessakin.

Vuoret ja laaksot ovat kyllä myös komeita, ja varsinkin puolipallon muotoisen laakson pohjalle tippuva Tuavi-putous keskellä Upolua on sellainen nähtävyys, ettei vastaavia paljon maailmassa näe. Putous tulee kapeina viiruina vuoren huipulta 300 metriä alas laaksoon.

Rannat olivat kauniita, juuri sellaisia kuin mainoskuvissa. Yhdellä hiekkarannalla oli aivan mustaa hiekkaa. Tahitin rannat ovat melkein kaikki sellaisia. Se on laavakivestä muodostunutta laavahiekkaa. Sillä rannalla oli myös korkea saari, jota sanottiin ”Kuherruskuukausisaareksi”, ja sinne Uti käski meitä tulemaan siinä elämänvaiheessa.

Joissakin kohdin rantaviiva kääntyi pohjoisrannalla alas etelään, ja silloin itä-kaakosta puhaltava pasaatituuli puski aallot suoraan rantaviivaa vasten, kun koralliriuttaa ei sattunut olemaan. Ilma oli tyyni, mutta mainingit olivat mahtavia, rantatyrskyt näyttivät olevan viisikin metriä korkeat.

Ihmiset vilkuttelivat meille aika estottomasti matkalla, varsinkin tietysti lapset. Kerran tuli vastaan nuorten miesten kulkue, ja he soittivat ja lauloivat ja varsinkin pärisyttelivät rytmikkäästi suurta rumpua ja keräsivät rahaa koulunsa opettajille. Tämä tuntui aivan luonnolliselta, eikä tällä kertaa ollenkaan kiusalliselta kerjäämiseltä. Kulkue ja bussi pysähtyivät, hälisten otettiin kuvia, annettiin vähän rahaa ja naurettiin muuten vaan.

Iloisia ja mukavia ihmisiä nämä polynesialaiset joka tapauksessa.

Kirkkoja oli paljon ja monenlaisia samoalaisia taloja, pieniä ja isoja, köyhiä ja rikkaita, siistejä ja rumia. Naisten komitea piti kokousta yhdessä talossa ohi mennessämme. Naiset istuivat pitkin seinustaa tärkeän näköisinä, eivät vilkuttaneet meille.

Tafatafa Beach

Tafatafa-beach’ille Upolun etelärannalle jäimme uimaan ja syömään. Täällä koralliriutat olivat aika kaukana, yli kilometrin päässä. Silti aaltojen seinämät näkyivät korkeina ennen niiden murtumista valkeaksi vaahdoksi koralliriuttaa vasten. Niiden täytyi olla mahtavia. Siinä onkin ohjelmaa mennä niitä joskus kanootilla läheltä katsomaan. Tätä miettiessäni yksi kanootti lipuikin kohti koralliriuttaa. Myöhemmin näin siellä kaukana kolme kanoottia. Ne olivat hiljaa paikallaan aivan lähellä riuttoja.

Jotain kalastusta sen täytyi olla. Kanootit olivat niin kaukana, että kukaan muu ei niitä edes huomannut, paitsi ehkä Matao, joka itsekin on kalastaja. Matao tekee kahdessa ammatissa työtä kaiken aikaa, myös sunnuntait.

Uimme melkein valkoisella hiekkarannalla. Vesi oli juuri sopivan viileätä virkistykseksemme. Pukeuduimme kolmessa pienessä samoalaisessa talossa, joita länsimainen ihminen sanoisi katoksiksi. En tiedä tuliko rikottua tabuja, niitä nykyisiä, lähetyssaarnaajien tuomia, kun täytyi pukeutua, ja taloissa ei ollut seiniä.

Otin pienen oksanmuotoisen korallinpalan ja kauniinvärisen simpukankuoren Suomeen tuotaviksi. Kovin suurimittaisia simpukankuorien rahtaamisia täältä länsimaihin pidetään luonnonsuojelullisesti epäilyttävänä touhuna Tancredin mukaan.

Matao ja Uti valmistivat meille mahtavan aterian. Tuli tehtiin kuivuneista kookospähkinöiden kuorista. Kaikkeen ne kelpaavatkin. Hiilloksella vasta kaikkien herkuttelusääntöjen mukaisesti valmistettiin ruoka: broilerinpalasia mausteliemessä, tonnikalaa ja makkaroita; leipää, salaatteja ja kastikkeita.

Tässä sitä taas syödään rahattomana juhlaruokaa.

Ruokaa oli paljon, mutta melkein kaikki meni. Koirat ja possut koko ajan kärkkyivät ympärillämme. Johtajakoira suostui rapsuteltavakseni, mitä ei kirppujen takia tropiikissa paljoakaan tehdä, eikä pitäisikään tehdä, ja suhtautui minuun ”puraisen, jos et anna jotakin syötävää”- tyyliin jatkossa. Tämä oli harvinaisen ”normaali” eli länsimaalais-tyyppinen koira, yleensä ne eivät täällä ihmisiä lähentele vaan ovat säikkyjä tai ärhenteleväisiä.

Tulomatkalla kiipesimme sitten ylös saaren keskisen vuoren rinnettä ykkösvaihteella. Viljeltyjä palmupuita ja lehmiä oli molemmin puolin. Näimme erikoisia puita. Monihaaraisista ilmajuurista muodostui mahtava, hieno mangrove-puu.

Vuorelta alas laskeuduttaessa näimme sitten Apian kaikessa komeudessaan kuin lentokoneesta. Taas näin Bahai-temppelin, Stevenson:in talon ja Talofa-viinitehtaan. Ostin luottokortilla vähän tuliaisia kaupasta, saippuan, hajuvettä jne. Geo (Gayl) osti inkiväärilikööriä. Virvokkeita saimme vapaasti koko matkan ajan bussissa. Myös olutta.

Matkan jälkeen Matao ystävällisesti vei meidät vielä bussilla Sea Side- hotelliin. Istuin siellä jonkin aikaa.

Kotona oli lappu Dietmarilta, että säilytä tämä simpukankuori minulle. ”Tämän simpukankuoren” sisällä oli jokin skorpioni tai hämähäkki, onneksi kuollut. Huh! Olikohan Dietmar samanlainen salatutkija kuin minäkin, vähän vain eri alalla?

Illalla tuli Cheryl (lausutaan Shärol) Leitch), amerikkalaistyttö Virginiasta, haluaa matkustella ja ajatella rauhassa suhdettaan miesystäväänsä. Oli ollut viikon Fidzillä ja jatkaa viikon kuluttua Tongaan. Hän oli Fidzillä Nadissa shokeerantunut kävelyretkillä joidenkin ihmisten köyhyydestä, tuli mm esille keskustellessamme pitkään heti ensimmäisenä iltana.

Cherylin kanssa kirkoissa ja syömässä

11.9.88 Sunnuntai.

Cherylin kanssa kävimme melkein kaikissa kirkoissa, ensin metodistikirkossa, sitten katolisessa kirkossa ja sitten vielä mormonitemppelin juurella mormonikappelissa. Kongregationalistisessa kirkossa ei sattunut olemaan jumalanpalvelusta silloin kun menimme siitä ohi. Mormonitemppeliä menimme katsomaan taksilla, mutta siellä ei ollut mitään esittelyä vierailijoille, menimme vain kappeliin hartaustilaisuuteen ja ihailimme temppeliä ulkoapäin, sielläkään ei ollut sisällä mitään jumalanpalvelusta menossa, sinne emme olisi päässeetkään, sinne pääsevät vain kirkon jäsenet, joilla on temppelisuositus (vuosi ilman alkoholia, tupakkaa, kahvia, teetä ja avioliiton ulkopuolisia suhteita).

Sateinen ilma vaihtui aurinkoiseksi ja kävelimme parin kilometrin matkan keskikaupungille.

Esittelin Cherylin Janille ja Tancredille, ja illalla menimme sitten ”Wong Kee’hen”, kiinalaiseen ravintolaan, syömään kaikki yhdessä. Kun asiaankuuluvat leikinlaskut minun tilanteestani oli laskettu, juttelimme mm Amerikan presidentinvaaleista, kun Jan ja Cheryl molemmat siellä äänestävät.

Tancred briljeerasi tiedoillaan Amerikan presidenteistä ja historiasta. Virginian osavaltion mainitseminen sai hänet siitä innostumaan.

Sottuinen ”Wong Kee” oli varmasti eksoottinen kokemus Cherylille. Sellaiseen paikkaan ei suomalainen turistiopas varmasti ketään laskisi Espanjassa, mutta Jan ja Tancred pitävät paikkaa turvallisena.

Tämänkertaiseen annokseeni, halpaan riisiin, oli sekoitettu kaikenlaisia lihanpalasia ja vihannespalasia, joita Tancred kehotti olemaan liian tarkkaan katsomatta. Hän söi silti hyvällä ruokahalulla aikalailla samanlaisen annoksen. Cheryl söi hapanimelää possua ja Jan jotakin vihannespitoista peri tyypillistä kiinalaista ruokaa. Possua Etelämerellä Tancred piti kalaa vaarallisempana, mutta söi kuitenkin mitä Cheryliltä - ja minulta – jäi. Hapanimelä possu oli loistavasti valmistettu.

Missikilpailu

12.9.88 Maanantai.

Menin sitten aamulla pankkiin. Mitään rahaa ei ollut vieläkään tullut. Tässä tilanteessa – tämä on jo aika kova paikka – kysyin sitten heidän neuvoaan, että mitä minun nyt oikein pitäisi tehdä. Johtaja ja apulaisjohtaja miettivät aisaa, ja johtaja sanoi tuntevansa Uudesta Seelannista AmExin toimistosta jonkun johtajan, ja sanoi yrittävänsä tämän kautta AmExin rahoja.

Tancred väittää, että rahani tulevat heti, kun suostun vaihtamaan lippuni Uuteen Seelantiin. Jos se on totta, se pistää vihaksi, sehän merkitsisi sitä, että joku yrittää taas pakottaa minut johonkin vastoin tahtoani. Kotimatkaan voidaan tietysti pakottaa, mutta oma asiani on, menenkö Australian vai Tahitin kautta.

Turvallisuussyistä – toimiiko luottokortit jne. – olen silti itsekin aika valmis lähtemään Aucklandiin. Niin kuin eräs diplomaatti asian ilmaisi, on ehkä syytä siirtyä johonkin sivistyneempään maahan (ehkä näillä sanoilla ei ole aivan sama merkitys suomenkielessä, ”to some more civiliced country” oli ilmaisu englanniksi), mikä lause totuutta lähentelevänä ei ole kunniaksi tälle maalle eikä polynesialaisille, mikä tulkoon tässä selvästi sanotuksi.

Illalla juttelimme kaikkea ihan henkilökohtaista ja terapeuttista Cherylin kanssa. Eräs saksalainen kaveri oli antanut minulle 10 Talaa (!) syntymäpäiväni kunniaksi, syödäkseni Janin kanssa Canton- ravintolassa. Söin, ja ruoka oli parempaa kuin koskaan. Loput toin kotiin, ja kun Cheryl ei sitä halunnut, söin sen yöllä jääkaapista kissojen kanssa.

Innostuimme lähtemään Tusitalaan Janin ja Tancredin perään. Minulle se oli mahdollista kun Cheryl piffasi.

Ikinä en ole nähnyt niin hienoa tanssia. Rupesin vähän ymmärtämään polynesialaista tanssia, ja se valotti vähän lisää heidän historiaansa ja luonnettaan.

Kyse oli siis enempi tanssijuhlasta. jokainen missiehdokas tanssi esiintymisosansa, ja selvästi se olikin pääasia, tanssi, eikä suinkaan Länsi-Samoan ehdokkaan valinta koko Tyynenmeren missikisoihin. Tanssista ja musiikista yleisö ja esiintyjät nauttivat, kaikki muu oli sivuasiaa.

Tusitala on upea ravintola ja hotelli. Pylväät ja tuolit ovat viimeisteltyjä, aistikkaan luonnonmukaisin värein maalattuja, mikä muuten täällä on harvinaista, se on varmaankin harvinaista lähinnä köyhyyden takia. Kyllä he siis ilmeisesti osaisivat, jos rahaa, tarvikkeita ja motivaatiota olisi.

Katto oli korkealla kymmenien metrien päässä, sali matki samoalaista taloa muodoltaan, Kysyinkin Tancredilta, miksi katot tehdään niin korkeiksi samoalaisissa taloissa ja tuon muotoisiksi. Hän kertoi sen lisäävän viileyttä. Ilmeisesti kuuma ilma nousee kattoon.

Istuimme esiintymislavan lähellä, heti arvostelutuomareiden takana, mukavasti hämärässä, edessä oli kaikki kirkkaasti valaistuna. Yksi palagimies oikealla oli joutunut pöydässään kirkkaisiin esiintymislavan valoihin, ja muistelin vahingoniloisena oloani Alisin ja Elenan kylän Fia Fia’ssa, tanssijuhlassa.

Olimme löytäneet Tancredin ja Janin tästä. He olivat tulleet ajoissa, valinneet salin ehdottomasti parhaan paikan, ja olivat pitäneet meille paikkaa. Pöydässä oli myös raskaana oleva polynesialainen nainen ja hyvin nuori poika, joka oli hänen veljensä ja osoittautui varsinaiseksi ihmemieheksi.

Esitys oli myöhässä ja alkoi pian kun olimme saapuneet. Ohjelmassa oli kauneuskilpailun lisäksi laulu- ja tanssiesityksiä. Missiehdokkaita oli seitsemän, yksi vain oli todella kaunis – voitti tietysti – ja muut tavallisen näköisiä. Tytöt tulivat tanssien lavalle ja kuuluttaja esitteli heidät. Tanssi oli ikään kuin juoksun pelleilyä, välillä juostiin taaksepäinkin, ja hyppely ja juoksu muuttuivat erilaisiksi rytmisiksi liikkeiksi, joissa pään asento ja käsien liikkeet olivat myös erityisen tärkeitä itämaiseen tapaan.

Missit nauttivat esiintymisestään silminnähden, he olivat kaikki hyvin musikaalisia, vaikka eivät mitenkään voineet olla ammattitanssijoita. Vain yksi heistä pikkaisen jännitti, niin että sen juuri ja juuri saattoi huomata, kaikki esiintyminen oli hyvin luontevaa.

Viimeisillä esiintymiskerroilla yleisö yhtyi mukaan. Ihmiset menivät antamaan kolikoita ja yhtyivät samalla säestävään tanssiin solistin ympärillä. Jokaiselle tytölle vuorotellen syöksyi yleisöstä vastapari, joka pyöri tytön ympärillä, edustan tanssilattialla, tytön takana, edessä ja sivulla, esitystä täydentäen. Usein nämä lisäesiintyjät aloittivat syöksymällä esiin polvilleen, rähmälleen, vangiten hetkeksi yleisön koko huomion. He jäivät liikkumattomiksi tanssijaan päin, ja sitten aloittivat säestävän tanssin ja päähuomio kiintyi taas solistiin. Kaikenlaiset kiljahdukset ja läimäykset kuuluivat asiaan. Solisti hymyili ja jatkoi tanssiaan. Tanssit yhtyivät, mutta solisti määräsi liikkeet.

Puvut olivat kansallisia, myös vihreistä lehdistä puettujen vaatteiden kierros oli. Erikoiset puvut saivat runsaat taputukset. Pari tyttöä oli Aggien hotellin henkilökuntaa – toiselta olin juuri ostanut postimerkkejä – ja Aggien huutosakki oli viereisessä pöydässä, Aggien kaunis pojantytär johtajanaan, ja he yrittivät saada omiaan huutamalla ja säestämällä voittajiksi. Aggien pomotytöllä tuntui olevan varsin hauskaa koko illan, hän jakoi myös tytöille muutaman Talan stipendejä.

Todellakin tunsin vähän alkavani syvemmin ymmärtämään tanssia, ja uskon tanssin osittain liittyvän henkimaailman asioihin. Tässä on heillä osa sitä traditiosta esillä, jonka vuoksi henkimaailman asiat Raamatussa olivat heille heti niin tuttuja ja he omaksuivat nopeasti kristinuskon totuudet. He tanssivat niin kuin tuntevat, he tanssivat vaistonsa ja intuitionsa mukaan; tanssi on non-verbvaalista kieltä, tanssi on kielillä puhumista, kielillä puhumista aivan raamatullisessa mielessä.

Toinen puoli asiaa on heidän luontainen rytmitajunsa ja musikaalisuutensa. Kaikki on myös pelkkää leikkiä ja hauskanpitoa, he nauttivat siitä, koska osaavat sen niin hyvin.

Yht’äkkiä lavalla oli pöytämme pikkupoika. Hän tanssi vähän solistin takana oikealla puolella. Liikkeet olivat kauniit, vaikeat, täsmälleen oikeat musiikkiin, rytmiin ja solistiin nähden. Se näytti täysin mahdottomalta suoritukselta niin pieneltä pojalta. Olen nähnyt Ranskassa taitavien pikkupoikien ja tyttöjen tanssivan hienosti ja kauniisti, mutta se oli opetettua, klassista tanssia tai sen tapaista. Tämä taas oli luonnollista, luontaista tai pelkästään matkimalla opittua, niin arvelisin.

Riemastuimme tietysti valtavasti koko pöytä tästä suorituksesta, ja peräti unohdimme pääasian, rahojen viemisen pojalle. Minua ei siitä tosin voi syyttää, mitä olisin vienyt.

Yksi lauluesityksistä oli niin korkeatasoisen kaunis, että esiintyjä olisi varmasti päihittänyt kaikki Elvikset, Michael Jacksonit ym, joita täälläkin silti ihaillaan aivan niin kuin Suomessakin, ja varsinkin hän olisi päihittänyt kaikki euroviisutähdet.

Väliohjelma, tanssiesitys sekin, oli hyvä, vauhdikas ja eksoottisempi kuin edellinen näkemäni. 7-8 miestä ja naista, naiset olivat taitavia, mutteivät kovin kauniita. Miehet olivat sekä taitavia että komeita, ja riikinkukkomaisesti sonnustautuneita. Aivan selvästi naisten kauneus ja seksuaalisuus ovat täällä paljon enemmän tabuja kuin miesten vastaavat asiat. Sen näkee todellakin tanssijoiden liikkeistä varsin konkreettisesti, niin kuin olen jo muutaman kerran todennut.

Saamarin moralistiset lähetyssaarnaajat!

Esityksen jälkeen alkoi normaali ravintola- ja tanssi-ilta. Jan haki Cheryliä tanssimaan, tämä ei lähtenyt, enkä minäkään sitten pyytänyt häntä. Istuimme ja katselimme muiden tanssia. Kun lähdimme, Jan ja Tancred ottivat yht’äkkiä oman taksin ja häipyivät. Seuraavassa taksissa oli taas kaksi miestä, ja muistaen Janin ja Tancredin kokemukset sanoimme heille yksinkertaisesti, ettemme tule siihen.

Pari poikaa yritti kukittaa meidät seppelein, ja työnsivät kukan kummallekin – oikealle ohimolle. Kukka laitetaan vapaille ihmisille vasemmalle puolelle, varatuille oikealle puolelle ja epätoivoisille molemmille puolille. Pari Talaa olisi pitänyt maksaa ja Cheryliltä meni hermot tästä tyrkyttämisestä. Hän tuli lievästi hysteeriseksi ja juoksi pois. Sitten tuli jo normaalin näköinen taksi ja pääsimme kotiin. Juttelimme pitkään ennen nukkumaan menoa.

Etelämeren rantaelämää parhaimmillaan

13.9.88 Tiistai.

Menimme Cherylin kanssa biitsilleni. Tällä kertaa yritin kaikkien sääntöjen mukaan kysyä lupaa talosta, maksaa vähän jne. Eipä onnistunut oikein luontevasti. Ensin ne talot aukion reunalla rantatien alussa, joita olin ajatellut, olivat tyhjiä. Edellisessä talossa oli hölmistyneen näköinen nuorukainen lapsi sylissään portilla, eikä hän ymmärtänyt asiaamme, ei oikein ymmärtänyt myöskään Englantia.

Sisällä näkyi vanhempia ihmisiä aika paljon istuskelemassa pitkin seinänviertä. En halunnut sinne mennä, ettemme jäisi suustamme kiinni. Toisen kerroksen ikkunasta nuori tyttö huuteli meille ohjeita, miten rannalle pääsee, ja kehotti menemään vain. Kukaan ei nyt halunnutkaan rahaa, ilmeisesti tällä rannalla sitä ei sitten olisikaan tarvinnut kenellekään antaa. Annoin kuitenkin 2 Talaa Cherylin rahoja pojalle ”rantojen puhdistusta varten”, ja tunsin itseni hölmöksi.

Rannalla uimme tosissamme pitkän aikaa, ja harjoittelin Cherylin snorkkelilla. Pieniä kauniita kaloja oli paljon, ei muuta ihmeellistä tällä rannalla, hiekkapohja, ei eläviä koralleja.

Nyt ei Etelämeren paratiisista puuttunut mitään. Naisystävä, laguuni, maininkien pauhu koralliriuttoihin, valkoiset tyrskyt, meri, palmupuut, hiekkaranta, auringonpaiste. Kaikki kohdallaan.

Kotiin tultuamme Cheryl muutti Aggielle. Kannoin hänen tavaransa, ja joimme teetä hänen huoneessaan. Huone oli viereinen huone sille, jossa olin itse asunut Samoalle tullessani kaksi päivää, ja se oli sisältä aivan samanlainen.

Menin Sea Side- hotelliin. Tancred oli syventynyt keskusteluun amerikkalaisen pariskunnan kanssa, joka oli pari päivää sitten tullut veneellä Havaijilta Apiaan. He puhuivat keskenään normaalit Etelämeren asiat polynesialaisista jne. ja Tancred opetti heille tietojaan. Myös navigoinnista merellä nykyään he puhuivat, eri vaihtoehtoisista laitteista navigointiin. Tancred oli tietysti myös aikoinaan purjehtinut paljon täällä.

Tietoja 3.5. Amerikan Samoa

Samoa muodostaa samanlaisen yhtenäisen pienenevän saarinauhan kuin Havaijin saaristo. Samoalla on lännessä kaksi suurta saarta ja nauha pienenee itään ja kaakkoon päin mennessä. Pienemmät saaret idässä kuuluvat hallinnollisesti USA:lle. Ne ovat USA:n ainoa päiväntasaajan eteläpuolinen territorio Tyynellämerellä.

Amerikan Samoan pääkaupunki on Pago Pago (äännetään Pango Pango), jossa on 2500 asukasta. Koko valtiossa on 30.600 asukasta (1977), ja kun pinta-alaa on 197 km2, asukastiheys on 155,3 as/km2. Asukastiheydet eivät kyllä anna oikeaa kuvaa tilanteesta Etelämerellä, koska nykyään ihmiset asuvat pääasiassa saarten rannoilla, ja kaikkien asuttujen saarten rannat ovat suurin piirtein yhtä tiheästi asuttuja. Kaikkien saarten sisäosat ovat sen sijaan yleensä melkein asumattomia, ne ovat muussa käytössä, ja jos saari on suuri, asukastiheyskin tulee pieneksi, vaikka rannoilla kuitenkin on tiheästi ihmisiä.

Suurin saari on Tutuila, 137 km2, ja muita saaria ovat Aunu’u, Manu’a-saaret sekä atolli Swains Island. Ihmiset elävät normaalia nykypäivän Etelämeren elämää, ja turismi on tärkeä tulolähde. Pankit yms. toimivat länsimaisen täsmällisesti, koska alue on USA:n hallinnassa.

Mahdollisesta itsenäisyysliikkeestä en saanut tietoa, kun en tullut kysyneeksi.

Tilastotiedot ovat Spectrum- tietosanakirjasta.

Jan oli ollut sairaalassa. Hän oli saanut sormeensa pienen haavan ja se oli ruvennut märkimään ja paisumaan. Juttu oli mennyt aivan hyvin, 45 minuuttia vain oli pitänyt odottaa. Lääkäri oli ollut hyvä ja asiallinen, palagi, lääkkeeksi oli annettu antibiootteja.

Mutta sairaalan meininki oli ollut sanoinkuvaamaton. Kun jollekin tehtiin operaatio, kaikki vuoroaan odottelevat ja sairaat muista huoneista tulivat viereen katsomaan, kommentoimaan ja pällistelemään. Joku virkailija hätisteli ihmiset parinkymmenen minuutin välein pois operaatiohuoneesta, mutta he tulivat melkein heti takaisin.