7. Niue

Saapuminen

9.10. Sunnuntai.

Aamulla Niue jo näkyi. Jim oli sammuttanut moottorin, ja tuuli oli normaali kaakkoistuuli, ”South East Trade Wind”, pasaatituuli, 3-4 beaufordia. Yleensä se on 4-5 beaufordia, 3-7 on ilmeisesti normaali vaihteluväli.

”Maata! Maata!” huusimme aina Mariellan kanssa vanhoja meriromaaneja matkien, ja kyllä se meistä samalta tuntuikin, miltä sen aina on täytynyt tuntua. Vaikka ihmiset merellä kulkevatkin, he eivät elä merellä vaan maalla. Jimkin on ollut vain 27 päivää korkeintaan yhteen menoon merellä. Minun ennätykseni on nyt 5 vuorokautta.

Niue oli kaukaa katsoen matala, pitkä saari. Aamuauringon lämmössä lähestyimme sitä keinuen. Koralliriutta oli aivan kiinni saaressa. Aallot olivat syövyttäneet korkean rantatöyrään kuperaksi.

Laineet iskivät korkealle rantatöyräälle kuluttaen sitä jatkuvasti. Lähempänä näimmekin rannalla lukuisia mahtavankokoisia luolia ja muita halkeamia. Pieniä hiekkarantoja näkyi myös. Tietä ei ylhäällä töyräällä näkynyt, se oli metsän peitossa.

Yhtään asumusta ei myöskään näkynyt. Yksi kirkko tuli sitten ensimmäisenä näkyviin. Kello oli vähän vaille kymmenen ja ihmiset odottelivat kirkon edessä. Vilkutettiin.

Niue on varmaankin kuuluisa rantatörmän luolista. Kiikarilla näkyi monenlaisia suuria rotkoja, reikiä ja halkeamia. Pasaatituulen aallot murtuivat niihin vaahdoten ja vettä sauhusi ylös yllättävistä paikoista.

Lähestyessämme satamalahtea tuli uljaan näköinen polynesialaismies ulos talostaan kaukana korkealla rantatöyräällä punavalkoisessa lava-lavassaan ja yläruumis paljaana tervehtimään meitä, vilkuttamaan meille, kun saavuimme Niueen. Vaikutus oli mieleenpainuva. Olimme osa polynesialaista yhteisöä, osa luontoa. Vilkutimme iloisesti takaisin. Olimme vähintäänkin tervetulleita vieraita, tuttuja, koska olimme merellisiä olentoja.

Tietoja 6.1. Perustiedot Niuesta

Niue on ollut asuttu yli 1000 vuotta. Ensimmäinen muutto tuli Samoalta tai Itä-Polynesiasta. Kuudennentoista vuosisadan alussa Tongalta tehtiin sotaretki Niueen.

Kolmas sotaretki, joka johti osittain niuelainen tongalainen päällikkö, johti koko saaren tulemiseen tämän päällikön alaisuuteen. Saarella on ollut muutenkin paljon yhteyksiä Tongan kanssa, yleensä nämä yhteydet ovat olleet sotaisia luonteeltaan.

Saarella on kaksi murretta, Motu, ”saaren kansa”, on pohjoisessa käytetty murre, ”Tafiti”, ”vieraat”, ”kansa kaukaa”, on nimeltään etelässä puhuttu murre. Perimätiedon mukaan Tafitin seudulla on enemmän tongalaisia vaikutteita ja myös emigrantteja sieltä.

Niuen kielen sanat yleensä muistuttavat Tongan kieltä. Kuitenkin se sisältää monia sanoja, joita ei ole Tongassa, mutta jotka ovat yleisiä Samoalla ja Itä-Polynesian kielissä tai molemmissa.

Cook teki kolme maihinnousua Niuen länsirannalle 20.7.1774, ja nimitti saaren ”Savage Island’iksi”.

1974 saari solmi vapaaehtoisen liiton Uuden Seelannin kanssa. Heillä on itsehallinto. Jos saari katsotaan itsenäiseksi, niin kuin he itse ajattelevat, Niue on asukasluvultaan maailman pienin itsenäinen valtio.

Satama oli pelkkä ankkuripaikka suojan puolella saarta. Vettä oli 10–15 metriä, vesi oli täysin kirkasta – Niue osoittautui kuuluisaksi siitäkin – pohja näkyi selvästi, pohjassakin oli luolia. Varsinainen luolapaikka tämä Niue. Jim innostui niin valtavasti, että lähti heti sukeltelemaan. Merikäärmeiden takia Mariella ja minä pysyimme poissa vedestä. Niitä oli joka puolella, eivät kuulemma pure, ovat harmittomia. Suu on niin pieni, etteivät ne pysty puremaan kuin esimerkiksi sormien väliin. Kuitenkin, jos purevat, myrkky on kuolettava.

Myös haikala, pieni, laiha, kahden metrin pituinen, seurasi tarkkaan Jimin sukeltelua. Kerran Jim hyppäsi kumiveneeseen takaisin sen takia. Minä pysyin veneessä ja katselin sieltä sukelluslaseilla kaloja ja koralleja pää vedessä.

Ruokailussa tarjosin pullon tahitilaista punaviiniä Jimille ja Mariellalle sen kunniaksi että pysähdyimme saarelle, ja että olimme päässeet onnellisesti perille. Olin jo päättänyt jäädä tänne, mutten sanonut sitä vielä heille.

Tapahtumia Niuessa

Illalla kävelimme rannalla. Kylä oli pieni: muutama virastotalo ja kauppa molemmin puolin maantietä. Ihmiset tervehtivät, mutteivät tulleet juttelemaan. Takaisin mennessämme raratongalainen perhe – täällä he olivat lomalla ja turisteina niin kuin mekin – tuli juttelemaan rannalla. Olivat olleet täällä jo kuukauden. He olivat erittäin uljaita ja kauniita polynesialaisia: kauniita ihmisiä on silti täälläkin, Polynesiassa, vain vähemmistö, niin kuin kaikkialla, ja niin kuin on tullut jo sanottuakin.

10.10.88 Maanantai.

Terveysviranomaiset saapuivat vihdoin. Laillisesti emme olisi itse asiassa saaneet käydä maissa ennen heidän tuloaan. Kaksi polynesialaista miestä. Juttelimme pitkään, jopa politiikkaa, mikä selittynee siitä, että Niue on niin pieni paikka. Virnaomaistenkin kanssa keskustelu on varsin epävirallista. Tosin he tietysti hyvin pidättyväisesti paljastivat omia mielipiteitään virantoimituksessa, niin kuin asiallista on.

Jim puolusteli Etelä-Afrikkaa. Hän ei ole mikään rasisti tai fasisti, mutta hän oli uskonut jotakin propagandaa Etelä-Afrikassa, ilmeisesti koska hänen venekokemuksensa olivat olleet positiivisia siinä maassa, ja hän on siinä mielessä asiantuntija, että on koko elämänsä ollut tekemisissä eri rotuisten ihmisten kanssa. Lähinnä hän ilmeisesti yritti korostaa sitä, että Etelä-Amerikkaa arvostellaan väärällä tavalla ja hieman vääristä asioista, ja sitä paitsi tuntematta ollenkaan asioita ja tilannetta.

Silti olen edelleen täysin eri mieltä Jimin kanssa. Etelä-Afrikassa pakotetaan ihmisiä täysin ala-arvoiseen, ei-ihmisarvoiseen asemaan ja sille ei ole mitään muita kuin rasistisia perusteluja. Jos nämä ihmiset yrittävät sitten ajaa aivan normaaleja inhimillisiä oikeuksiaan, siihen vastataan hirvittävillä sortotoimenpiteillä. Se siitä.

Polynesialaiset kuuntelivat ymmärtäväisesti ja keskustelivat vilkkaasti kaikista mahdollisista asioista, mistä nyt sitten tuli juteltua. Heidän suhtautumisensa meihin valkoisiin länsimaalaisiin – tosin mekin kolmesta eri maanosasta – oli täysin luontevaa. Niuekin on siis vapaa alemmuuskomplekseista, polynesialaiset täälläkin tuntevat olevansa aivan tasavertaisia länsimaalaisten kanssa.

Jimin rasismi rajoittuu siihen, että hän näkee maailman mieluummin hitleriläisenä kuin muslimilaisena. Arabialaiset, muslimit, fundamentalistiset sellaiset, ovat tosi kauheita, ja hän ilmeisesti puhuu kokemuksesta.

Tähän näkemykseen yhdyn. Siis siihen, että fundamentalistit ovat kauheita, ovatpa he sitten kristittyjä tai muslimeja. Mutta jos joudutaan valitsemaan hitleriläisten tai muslimifundamentalistien välillä, niin en kyllä mene kummallekaan puolelle vaan vastustan vaan yksinkertaisesti molempia. Ja mitä erilaista ihmisinä on arabeissa, israelilaisissa tai vaikkapa afganistanilaisissa? Kysymys on vain siitä, mitä ideologiaa, uskontoa tai poliittista järjestelmää kannattaa, ja tietty luonnollinen vieraus on totta kai kaikkien rotujen ja eri kulttuurien välillä. Oikeudenmukaisuuskäsityksetkin, jotka politiikassa ja yhteiskunnallisissa asioissa ovat tärkeimmät arvot, ovat erilaisia eri kulttuureissa, ja tästä syntyy sotkua. Hyvä esimerkki on juuri polynesialaisten varastelu. Ja sonnustautumispuolella esim. heidän tatuointi-intonsa. Minä en tatuoisi ikinä.

Sitten lähdimme postiin, pankkiin, maahantulovirastoon, tulliin jne. Kaupunki näytti päivänvalossa vähän asutummalta kuin illalla, ja meistäkin oli uutinen paikallisradiossa. 2500 asukkaan valtakunnalle jokainen vene on uutisarvoinen juttu. Yhtenä päivänä he sanoivat uutisissa:

”Huolimatta paikallisista maanjäristyksistä ja niiden aiheuttamista huonoista sääolosuhteista merellä katamariini ”Aura II” saapui turvallisesti Niueen suomalaisen kapteeninsa James Fitzgibbonin ohjaamana.”

No, ainahan tulee pieniä sekaannuksia. Tuota maanjäristysjuttua ei tullut tarkistettua, mutta eihän semmoinen säähän voi vaikuttaa? Korkeintaan tulee hyökyaaltoja. Yhteen ilmeisesti todella isoon aaltoon kerran heräsin yöllä, muttei se tainnut edes olla Niueen tullessa. Se oli joku niistä parin tunnin yöllisistä puhureista, joita oli monta kertaa. Hyökyaalto maanjäristyksistä tulee korkeintaan siinä kohtaa, missä aalto alkaa ja sitten rannikolla. Merellä maanjäristyksen aalto tasoittuu loivaksi ja laivoille vaarattomaksi. Kysyin kerran Jimiltä, mitä pitäisi tehdä, jos tulee hyökyaalto. Hän sanoi, että katamariinilla kai pitäisi yrittää ajaa suoraan sen läpi. Katamriinillahan ei voi kaatua, koska pystyyn sitä ei sitten saa.

Olin jo kertonut Jimille ja Mariellalle, että lähden suoraan täältä Australiaan. Siinä oli selittämistä, ja Mariella oli surullinen, leikisti, mutta toisaalta myös tarkoitti sitä. Kysyin tietysti luvan Jimiltä, kun sopimus oli mennä pidemmälle, ja hän sanoi, että se on minun asiani, kyllä se sopii veneen pärjäämisen kannalta. Olivathan he tulleet kahdestaan Panamastakin Tahitille, Tuamotu-saarten läpi, joiden seassa on erityisen vaikea navigoida.

Sen verran he pelkäsivät toisiaan, ilman psykologia, että jäivät Niueen koko viikoksi, kun minä odottelin koneen lähtöä. He tiesivät, että olen psykologi ja terapeutti, yleensä olin aina sanonut ihmisille, että olen historian opettaja lukiossa. Jimin alkuperäinen tarkoitus oli lähteä Niuesta aika nopeasti ja tullessa hän melkein päätti ajaa saaren ohi.

Tämä heidän jäämisensä on siis vähän hassua, ja harmitti minua, koska turhaan asuin hotellissa, kun olisin voinut asua puoli-ilmaiseksi edelleen veneessä. Tietysti olisin voinut puhua siitä ja jäädä veneeseen, mutta sitäkään en tehnyt.

Ostin lipun Aucklandiin tai siis sain ostettua lipun, toisinkin olisi voinut käydä. Luottokortilla se ei olisi käynyt, mutta se pakollinen poistumislippu, mikä minulla oli Tahitille saapuessa, kelpasi mietiskelyjen jälkeen vaihtolipuksi. Minulla oli käypä lippu Tahitilta Raratongaan, ja se oli jopa aika paljon kalliimpi kuin lippu Niuesta Aucklandiin. Niuelaiset ovat järjestäneet itselleen halvat matkat.

Hotelli sen sijaan hyväksyy luottokorttini ja siksi menin sinne. Muitakin mahdollisuuksia Niuessa olisi, halvempia, mutta pelkään menettäväni käteisrahani, säästän niitä. Se se syy veneestä lähtöön muutenkin on, että minun täytyy lähteä suuriin keskuksiin. Tongastakaan ei ole minkäännäköistä varmuutta, että siellä saisi rahaa luottokortilla, Samoalla ei ainakaan saanut. Rahattomana olemisesta olen saanut tarpeekseni. Sellaista hetkeä ei saa tulla, etteikö olisi riittävästi jotakin omaa takataskussa. Tämä on perussääntö silloin kun on vieraissa oloissa.

Menimme yhdessä hotelliin. Hieno paikka. Siellä oli seinällä se merikortti Tuamotulta Tongaan, hienoissa kehyksissä ja lasin takana, jota mekin olemme käyttäneet koko matkan. Siinä on Tahiti melko lailla oikealla reunalla ja Niue aivan vasemmalla, eli siinä on juuri koko se matka, minkä olin merellä, yli 2000 kilometriä. Otin ylös viraston nimen, mistä sen saa Uudesta Seelannista, ja myöhemmin siellä tosiaan onnistuin ostamaan sen, ja nyt se on hienoissa kehyksissä ja lasilevyn takana Pohjanlahden rannalla sukumme talossa, kesäasunnossa (ja nyt Reposaarella talomme rappukäytävän seinällä.)

Söimme kalaa hotellin ulkoterassibaarin puolella, kalaa ja vähän ketsuppia, mukava annos. Oluessa oli makea sivumaku, se oli Uuden Seelannin Steinlager-olutta.

Hotellin johtaja, jonka sukunimi oli Neill, oli ollut Uuden Seelannin laivastossa ja nyt oli asettunut tänne mentyään naimisiin. Hän tuli heti juttelemaan kanssamme. Muuten oli vain muutamia ihmisiä baarissa, polynesialaisia.

Varasin huoneen kahdeksi päiväksi. Hotellin vastaanoton tyttö oli nimeltään Seta, kaunis ja viehättävä nuori polynesialainen nainen.

Kotimatkalla tapasimme Boyd Henderssonin, lähetyssaarnaajan. Hän oli polynesialaisen kaverinsa kanssa ollut juuri sukeltelemassa. He rupesivat Jimin kanssa juttelemaan, ja Boyd pyysi meidät kotiinsa kylään. Istuimme siellä jonkin aikaa ja joimme teetä. Vaimolla oli lapsi sylissä, ja ilmeisesti uusi lapsi tulossa. Talossa oli kaksi palvelustyttöä, toinen uusseelantilainen ja toinen polynesialainen.

Jim kertoi matkastaan ja Boyd kuunteli kiinnostuneena. Hän kysyi myös meidän muiden matkoista. Suomalaista ihmistä ei ollut hänkään koskaan nähnyt. Polynesialainen kaveri oli kova tarinoimaan. Hän kertoi mm rapujen viisaudesta. Rapu kiipeää puuhun, pudottaa kookospähkinän, ja sitten palaa alas syömään sitä. Sitä ei moni uskoisi, käyttäytyminen on varsin älykästä.

Rannalla juttelin kalastajien kanssa. Heidän rannalle nostetuissa veneissään, keskeltä katetuissa peltisissä katamariineissa, oli kolme moottoria, yksi paikallaan käyttövalmiina, kaksi veneen keskellä kumollaan. Kysyin ovatko kaksi ylimääräistä moottoria turvallisuuden takia, ja sain myönteisen vastauksen. Kaksi varamoottoria peräti, mutta mukaan ne täytyy ottaa. Sitä olin ajatellutkin. Varamoottori noissa veneissä tarvitaan. Jos moottori merellä sammuu, ei tuollaisilla veneillä ole mitään keinoa päästä rantaan ilman varamoottoria. Ja jos on ajautumassa rantaseinämään täällä, on pakko olla yksi toimiva moottori nopeasti käsillä, aikaa ei ole aina paljoa. Ja tässä ympärillä on vain aavaa valtamerta satoja ja tuhansia kilometrejä, pakko tulla takaisin tähän saareen.

11.10.88 Tiistai.

Jim jäi sukeltelemaan ja Mariellan kanssa menimme kaupungille. Hän oli pukeutunut siististi ja näyttävästi ja muutama polynesialainen vihelteli hänelle ihastuneesti. Kohteliaan huomaamattomasti kuitenkin. Löysin kirjaston ja siellä olimme aika kauan. ”US Peace Corps”:illa oli täällä toimisto, ja sieltä sain Niuen historian ja kielioppaan.

Iltapäivällä menin Jimin kanssa sukeltelemaan. Olin vain veneessä edelleen, mutta kun Jim näytti minulle hain, ja kurkotin sitä katsomaan, pulahdin samalla kokonaan veteen. Se oli varsinainen hetki joutua kokonaan veneen varaan! Ei siinä silti mitenkään käynyt, nousin vain takaisin veneeseen. Hai oli upea näky. Sen uinti oli sulavaa ja voimakkaan näköistä. Pieni se oli, silti noin kahden metrin pituinen, ja ui varovaisen näköisenä aivan pohjan tuntumassa. Meitä se oli silti tarkkailemassa, tämä oli sen reviiriä.

12.10.88 Keskiviikko.

Rupesin uimaan veneen lähellä Jimin kanssa. Jim oli nyt saanut aika monta kalaa, ”Meuru”-nimisiä, kauniita sinisiä kaloja. Näissä puuhissa ollessamme Boyd ui yhtäkkiä paikalle. Sukeltelimme sitten hänen kanssaan. Boydin kanssa vaihdoimme myös mielipiteitä uskonnosta. Hän ei varsinaisesti edusta mitään kirkkoa. Hänet on lähettänyt tänne jokin Raamattu-yhdistys, joka on aika lähellä karismaattista liikettä. Työn lähtökohta on se, että täälläkin ihmiset ovat maallistuneita ja vieraantuneita uskonnosta. Siis ikään kuin sisälähetystyötä. Boyd yrittää saada ihmisten uskon elämään.

”Southern Cross”-niminen erityisen suuri vene saapui juuri Niuen ankkuripaikalle kun olin lähdössä hotelliin. Neill tuli hakemaan minut laiturista. Jim vei lahjaksi maalaamansa taulun turistitoimistoon – he panivat sen museoon – ja Jim ja Mariella tulivat mukaan hotelliin seurakseni.

Hotelli

Katselimme yhdessä hotellin läpi ja söimme. Jimin ja Mariellan lähdettyä – he eivät välittäneet nyt uida täällä – uin uima-altaassa ja peseydyin. Pesin pyykkiä. Mukavia nämä mukavuudet. Lepäsin ja menin baariin istumaan. Hienon tuntuinen vanhempi mies, polynesialainen, kertoi että olympialaisissa suomalainen oli voittanut keihäänheiton, ja kolmanneksi sijoittunutkin oli ollut suomalainen. Voittoheitto tuli viimeisellä heitolla. Nimeä hän ei muistanut. Mukava uutinen. Polynesialaiset eivät olleet pärjänneet soutu- ja melontalajeissa, missä heillä lähinnä olisi ollut mahdollisuuksia.

Jim ja Mariella tulivat illalliselle. Jimin kanssa naurettiin ruuan englantilaisuudelle. Pari ohutta, valkoista kalanpalaa – ”Wahoo” oli kalan nimi – ja kastikkeena oli HP:n ja ketsupin sekoitusta. Salaatissa, vaikka se oli erillisessä astiassa, ei ollut kastiketta ollenkaan. Myöhemmin Uudessa Seelannissa ja Australiassa kyllä ymmärsin paremmin asian, heillä on nyt muotia vastustaa kolesterolia, ja on hienoa tehdä ateriat tällä tavoin kevyiksi. Mutta ei ne osaa englantilaiset sitäkään aistikkaasti, nyt he käyvät itsekin mieluummin japanilaisissa ravintoloissa, ainakin australialaiset englantilaiset.

Istuin baarissa tarinoiden kalastajien kanssa. Eivät he kyllä meinanneet tunnustaa olevansa kalastajia, mutta sanoin sen näkyvän heidän naamastaan. Kylässä ei ole kuin tämä ja yksi toinen paikka, missä paikalliset voivat istua juomassa. Ja kyllä he joivatkin. Aina kun joku osti olutta, hän osti kuusi tölkkiä ja toi ne keskelle pöytää. Siitä jokainen otti aina kun halusi. Ostamisvuoro täytyi ilmeisesti tuntea, ja tunsin minäkin sen välillä. Tämä oli näköjään paikallinen muunnos siitä tavasta, jonka opin Melanesiassa. Fidzillä hiekkarannalla olin rantajuhlissa, joissa juomanlaskija kaatoi aina lasiin olutta ja antoi sen sitten sille osallistujista, joka hänen mielestään sen sillä hetkellä tarvitsi. Ilmeisen patriarkaalinen tapa. Minä olin silti ostanut oluet, sehän on selvä – olinhan rikas ulkomaalainen heidän mielestään – ja he olivat köyhän kehitysmaan kansalaisia. Oluet olivat kahdeksan pullon laatikoissa. Ne olivat kruunukorkillisia litran pulloja ja ne avattiin aina asettamalla kahden pullon korkit vastakkain ja vääntämällä.

13.10.88 Torstai.

Kävelin hotellin rannalla katsellen maisemia.. Mahtava rantatöyräs, niin kuin kaikkialla Niuessa. Siihen oli rakennettu betonista näköalatasanne. Alhaalla näkyi kalaparviakin vedessä. Tuhannennen kerran sadattelin, että miksen ottanut tavallista suomalaista onkea mukaani Täällä harrastetaan vain eräänlaista pilkkimistä, kun kalat ovat yleensä korallien kohdalla ja lähellä korallia.

Rupesimme turisteiksi, katselemaan nähtävyydet, kun kerran nyt olimme täällä, ja ties koska tulemme takaisin. Yleisesti ottaen pidän tätä älyttömänä amerikkalaisturistien keksimänä ajatuksena, että aina pitäisi nähdä kaikki ja käydä joka paikassa. Kuka nyt edes kotimaassaan ihan kaikkia paikkoja on nähnyt? Australialaisetkin olivat kovin loukkaantuneita kun halusin vaan oleskella Sydneyssä sen sijaan että olisin käynyt katsomassa kaikki heidän kotimaansa luonnonkauniit paikat.

Vuokrasimme auton ja lähdimme ajamaan saaren ympäri. Ihmiset tervehtivät iloisesti kaikkialla. Luolia ja ”Chasmeja” oli vähän väliä tien varrella. Ne olivat kaikki näkemisen arvoisia. Togo-niminen paikka oli silti ainoa, johon poikkesimme pidempäänkin, aina tällaisilla matkoilla meinaa aika loppua kesken. Togo oli kalliorotko entisen merenpohjan ohuiden,  pystysuorien korallikekojen keskellä. Siellä oli aivan ihmeellinen tunnelma niiden korallien sisällä, kuin jostakin toisesta maailmasta. Niinpä se olisi mainiosti sopinut jonkin tieteisfilmin rekvisiitaksi.

Paikka oli aivan ilmeisesti myös pyhä. Vanhoissa pyhissä paikoissa Polynesiassa täytyy tietysti aina käyttäytyä kunnioittavasti. Se voi joskus olla vaikeaa, kun aikaa kuluu, eikä vessojakaan ole. Ja mistä sen tietää, mihin pyhä paikka loppuu ja mistä se alkaa. Ja miten ehtii aina ulkopuolelle.

Tämä ei siis ole mikään naurun asia, siihen täytyy etukäteen varautua, ja suunnitella mitä tekee, tai siis miten tekee. Alkuasukkaat näkevät yllättävän paljon. Tällä kertaa minä ainakin jo osasin.

Ruokapöydässä, joka nyt oli erinomainen seisova pöytä, missä oli polynesialaisia ruokia, sain myös seurakseni kauniin polynesialaisen rouvan. Hän tuli syömään kolmen lapsen kanssa, joista kaksi oli hänen omiaan. Hän osoittautui Neillin vaimoksi ja oli kuninkaallista sukua Niuesta. Kasvatuksensa ja koulutuksensa hän oli saanut Uudessa Seelannissa.

Hänen kasvonsa olivat säännöllisen kaunismuotoiset, hän oli täysin intiaani-israelilaisen näköinen, teoriani täydellinen ruumiillinen vahvistus. Suuri, ruma kotkannenäkin puuttui, ei se ole suinkaan israelilaisten ja juutalaisten ainoa tunnusmerkki. Tytär oli pystynenäinen, täysin samannäköinen polynesialainen kuin naiset Gauguinin maalauksissa. Poika oli terhakan irlantilainen luonteeltaan ja olemukseltaan. Rouva Neill oli välillä poissa, ja tyttö nukahti kesken aterian, jolloin naapuripöydän rouva pelasti hänet syliinsä putoamasta tuolilta.

Neillin vaimo, nimeä en tiedä, kun me emme sen enempää muistaneet esitellä, oli ollut seitsemän vuotta laivastossa töissä, ja siellä hän oli tutustunut Neilliin. Juttelimme kaikkea myös polynesialaisten historiasta. Lähtiessäni muistinkin sitten antaa artikkelini Hawaikista (Liite 1.) Neillille, joka vei minut lentoasemalle, ja pyysin antamaan sen rouvalle, tai siis näyttämään tällekin. Toisen kopion pyysin antamaan Boydille. En paljon artikkelia näyttänyt Polynesiassa, kun ei paljon näkynyt ihmisiä, joita se olisi kiinnostanut. Samoja asioita silti paljon suullisesti puhuttiin turistien kesken joka paikassa.

Tulipa nyt vasta kirjoittaessani mieleeni, että teinpähän minäkin itse asiassa sen pyhiinvaellusmatkani. Tämä Niue nimittäin kuuluu siihen samaan alueeseen kuin Samoa, Tonga ja Fidzi, missä polynesialaisten esi-isät, ns. Lapita-kansa, asui 2000 vuotta sitten. Ja komeasti teinkin, purjeveneellä Tahitilta. Tosin se paikka, Hawaikin saari, jolla siis minun teoriani mukaan Jeesus Kristus ilmestyi polynesialaisten esi-isille, on Sawai’in saarella Samoalla (Liite 1.). Jeesus ilmestyi siellä ylösnousemuksensa jälkeen ylösnousseena olentona aivan samoin kuin Hän ilmestyi eräille Amerikan intiaanien esi-isille Amerikan mantereella. Tämä on tapahtunut Meksikossa, Tehuantepecin kannaksen pohjoisosassa, Coatzacoalcosin kaupungin lähistöllä jonkin muinaisen temppelin edustalla. (Sinne olen myös halunnut matkustaa, mutten ole onnistunut käytännössä vielä.)

Tapahtuma on dokumentoitu Mormonin kirjassa (3. Nefi), ja on näin ollen lähinnä vain uskon kautta omaksuttavissa (usko on toivo siitä, mikä ei näy, mitä ei tiedetä, mutta kuitenkin on totta), tieteellistä, arkeologista ja historiallista tietoa ei vielä ole. Mormonien nykyiset tutkimukset asian paikallistamisesta ovat bibliografian Sorensenin (1989) kirjassa.

14.10.88 Perjantai.

Lähtöpäivä. Neill vei minut lentokentälle. Siellä oli varsin vilkasta, koneen tulo ja lähtö oli suuri tapahtuma, olihan niuelaisia 10.000 muualla ja vain 2500 täällä. Hallituksen edustajakin oli paikalla, ehkä ministeri. En tiedä sen kummemmin hänen asemaansa valtion hallinnossa, mutta päättelin tämän siitä, että odotushuoneessa vieressäni istuva tyttö näytti häntä minulle tärkeänä ja sanoi: ”Tuo tuossa on Tom Hendersson!”

Minä tietysti nyökkäsin kiinnostuneen ja kunnioittavan näköisenä ja sanoin, että aha, hän on Tom Hendersson. Tyttö vielä myöhemminkin joskus sanoi saman asian samalla tavalla, ja minä myös sitten sanoin, että niinhän sinä sanoit, että siinä se Tom Hendersson sitten on, ja olin kiinnostuneen ja kunnioittavan näköinen.

En minä ollut täällä haastattelemassa valtiomiehiä, vaan tutkimassa, mitä on turistin elämä nykypäivänä Etelämerellä. Voihan se silti olla että mies oli joku kuuluisa laulutähti, muusikko, sellaisethan nykyajan nuoriso ennen kaikkea tuntee.

Lentokoneen ovella, korkeiden portaiden päällä, kaikki sitten vilkuttivat välittöminä kaukana alaviistossa kaiteen takana ja asemarakennuksessa oleville saattajille. Minua rupesi ujostuttamaan, kun piti vilkuttaa vuorollaan, ja kun siellä nyt ei kuitenkaan enää ollut ketään varsinaista ystävääni, yritin vain hivuttautua huomaamattomasti sisään koneeseen. Mariella olisi varmasti pysähtynyt vilkuttamaan ainakin minuutiksi.

”Air Nauru” vei meidät turvallisesi Aucklandiin. Lentoemännät olivat kauniita mikronesialaisia Naurun saarelta. Siis mikronesialaisiakin on kauniita ja vähemmän kauniita. Taas hämmästyin ihmisten ulkomuodosta. Onkohan minulla vielä jotakin rasistista ja sovinistista sielussani, vaikka mielestäni olen vapaamielisistäkin vapaamielisin länsimainen liberaali, sosialisti ja vihreä, ja feministien sympatisööri? Jos sitten taas pitää tosissaan ruveta uskomaan mormonien eli lähinnä heidän profeettansa Joseph Smithin saamiin ilmoituksiin, eli jos rupeaa kunnon mormoniksi, niin sitten minua varmaan pidetään konservatiivina. Mutta uskonto ja politiikka ovat vähän eri asioita, mormonienkin mielestä poliittinen mielipide on yksityisasia eikä kuulu kirkolle.

Tietysti minua hämmästytti asia senkin takia, että lehtitietojen mukaan naurulaiset ovat nykyään vähän lössähtäneitä, istuvat ja katsovat TV:tä, syövät kinkkua tölkeistä ja juovat olutta, sanalla sanoen lihoavat ja laiskottelevat. Tämäkin on tietysti vain totta ja ei-totta, siis ei missään tapauksessa kokonaan totta. Sitä paitsi olin juuri kuullut että se nimenomaan on totta, olin kysynyt sitä lentoasemalla polynesialaiselta mieheltä odotellessamme, ja tämä sanoi, että niin se on, se on aivan totta, naurulaiset ovat nykyään niin rikkaita fosfaatin takia, että he ovat laiskistuneet eivätkä viitsi enää tehdä mitään. Kuulemma he vain ajelevat ympäri saarta moottoripyörillä, joita ei olenkaan tarvittaisi.

Kun kone nousi, näimme uljaan saarimaiseman, ja mikä hauskinta, ”Aura II”, rakas, uljas purkkimme purjehti juuri samanaikaisesti länteen Niuen satamalahdesta. Hetkeksi koneen ja veneen reitit yhtyivät. Yhtä aikaa jätimme viimeisen Polynesian saaren, he matkalla Fidziin ja Tongaan, minä täällä ylhäällä Aucklandin kautta Sydney’iin.

Kuitenkin Uuden Seelannin saaretkin ovat osa Polynesiaa. Uuden Seelannin Pohjoissaaren rantojen alkaessa näkyä kolmen tunnin kuluttua, ihailin koralli- ja tulivuorimaisemaa varsin hämmästyneenä. Tästä ei maailma paljon kauniimmaksi muutu.

Laskeuduttaessa en tuntenut mitään tietoista pelkoa. En yleensäkään pelkää lentokoneessa, mutta kuitenkin kädet hikosivat. Ihmisen ruumis on joskus järkeä viisaampi, tai miten nyt sanoisi, rehellisempi.

Veneessä sen sijaan tunsin joskus avointa pelkoa. Kädet taas eivät hikoilleet. Silloin otin vaan kunnolla rommia, niin olen käsittänyt että taitaa olla vähän traditiokin. Turhan pelon saa aivan yksinkertaisesti pois viinalla.

Suurin järjellinen pelkoni oli, että Jim putoaa kannelta, yöllä tuulessa ja pimeässä se saattaa käydä helpostikin. Silloin olisimme muu miehistö olleet aika avuttomia. Oli minulla tietysti suunnitelma sitä tilannetta varten, mutta aika vähäistä se olisi ollut mitä olisin osannut. Muut pelot pimeässä ja myrskyssä ovat kaikesta huolimatta aika aiheettomia, paitsi että julma totuus myös on, että merellä voi milloin tahansa sattua mitä tahansa. Muinaisaikoina vedet olivat siunattuja, mutta nyt viimeisinä aikoina ne ovat kirottuja, joidenkin pyhien kirjoitusten mukaan.