6. Samoalla edelleen
Tilanne paranee
6.9.88 Tiistai.
Andrew tuli aamulla. Hänellä oli tosi hyviä uutisia. Hän oli saanut takaisin lompakkoni australialaiselta laivaston upseerilta. Lompakossa oli Andrewin käyntikortti, ja koska hän on työssä Australian lähetystössä, upseeri oli tuonut sen hänelle. Joku merimies, jolla oli samoalainen naisystävä, oli antanut sen upseerille. Merimies oli saanut sen tältä naisystävältään.
Hyvä, nyt näyttää paremmalta! Lompakossa oli tukuttain käyntikortteja, joita itse en ollut sinne laittanut, ilmeisesti jotakin muita ryöstettyjä, tai mitä mahtoi olla. Ainoa, mitä silti sain takaisin, oli kaikki omat paperini, kansainvälinen ajokortti ym vastaavaa ja sitten American Express- luottokortti. Sillä nyt silti sitten jo pärjää, olin vain jo peruuttanut tämän kortin käyttöoikeuden, ja sille asialle täytyisi nyt voida tehdä jotakin.
Menin pankkiin ja he sanoivat, että telex AmExiin maksaa 20 Talaa ja minun täytyy se maksaa ja sitten voin käyttää korttia. Eipä ollut rahaa siihen. Eivätkä olleet tulleet rahat vielä Suomesta pankkiin. Tämä on juuri sitä ihmeellistä logiikkaa, jota ei voi oikein ymmärtää – ellei ole käynyt Espanjassa – ettei mikään asiallinenkaan ja tärkeä asia toimi. Mitä järkeä on siinä, että jos ihminen on ilman rahaa, hän ei voi tehdä rahan saamiseen tarvittavia asiallistakin asiallisempia toimenpiteitä, että sitä rahaa ilmestyisi, sillä perusteella, ettei anneta soittaa ym vastaavaa – kun ei ole rahaa! Ainakaan konsuli ei saisi ajatella sillä tavoin, eikä kyllä pankkikaan.
Niinpä menin vain poliisille kertomaan tilanteen, Upusli Saman oli nyt poliisin nimi, edellisen nimi katosi minulta kun annoin sen Andrewille. Laitan aina kaikki nimet tähän, kun ne ovat niin hauskoja. Jätin sinne kaiken lompakon sisällön, joka ei ollut omaani.
Tancred tuli vastaan amerikkalainen tummansininen lippalakki päässään, leveälahkeiset farkkuhousut jalassaan ja fidzhiläistyyppinen lyhythihainen paita päällään. Tämä varustus hänellä on aina. Juttelimme. Hänenkin täytyy pankissa käydä asioilla, ja menimme sitten Andrewin toimistoon. Ajattelin häneltä kysyä 20 Talaa vielä, että voisin lähettää telexin. Andrew oli kuitenkin kokouksessa. Tancred lähti kaupungille ja minä menin Oliviaan.
Tancred kertoi, että eräs polynesialainen mies on aina hoitanut Pulemelein pyramidia vuoden 1964 tutkimusten jälkeen. Hän on puhdistanut paikan puskista ja puista, niin että pyramidi pysyy näkyvillä. Hän on kuitenkin nyt juuri kuollut kaksi vuotta sitten, ja hänen jälkeensä kukaan ei ole puhdistanut paikkaa. Tällä hetkellä paikalla on siis kahden vuoden pöheikkö.
Ajattelin mennä Ruotsin konsulaattiin ilmoittamaan kortista, mutta menin sitten ”Sea Side”- hotelliin ja juttelin Janin kanssa. Soitin sieltä konsulaattiin, eivätkä he tietenkään voi telexoida mitään, jos en maksa telexiä. He eivät voi tehdä mitään, kehottivat pankkiin tekemään kaikki ilmoitukset. Siis ei taaskaan mitään apua konsulaatista, jollei maksa apua itse, kummallinen konsulaatti. Joka tapauksessa on nyt ilmoitettu sinnekin, että kortti on saatu takaisin.
Kaikki hotellin henkilökunnan tytöt selvästi pitävät Janista, ovat pikkaisen ihastuneita. Jan onkin, sen lisäksi, että on komea mies, aivan Steve McQueenin näköinen, havaijilainen, ei siis mikään pelkkä palagi.
Jan väitti, että banaaneja ja makeita ruokia ei pitäisi syödä moskiittojen takia. Moskiitot haistavat ihosta makean, ja silloin niitä tulee paljon.
Kissa oli sisällä illan. Tässä on ulkona varsinainen kissalauma, mutta vain yksi on minun henkilökohtainen ystäväni.
Arkipäivää rahoja odotellessa
7.9.88 Keskiviikko.
Yöllä tuli Berth. Amerikkalainen tyttö, joka oli kaatanut soijapullon matkatavaroittensa sekaan ja oli siitä äkeissään. Menimme yhdessä aamulla kaupungille, ja hän oli sitten valitettavasti lähtenyt toiseen paikkaan, kun tulin takaisin. Hänellä oli ystäviä kaupungin toisella puolella samantyyppisessä hotellissa kuin tämä Olivian hotelli.
Rahat eivät tietenkään olleet tulleet. Nyt sovin, että soittavat sieltä, kun rahat tulevat, ettei tarvitse joka päivä istua pankissa nöyrän näköisenä odottelemassa. Sain lähetettyä tästä pankista, ”Bank of Western Samoa”, telexin Uuteen Seelantiin, että AmEx-kortti on löytynyt, ja käytän sitä taas, kun uuttakaan ei täällä voi saada.. Se ilmoitus nyt sitten vihdoin onnistui, eikä tarvinnut edes lainata sitä varten rahaa ystäviltä. AmExilla ei kylläkään voi nostaa käteistä rahaa Samoalla.
Tietysti törmäsin taas Tancrediin, kaksi kertaakin, hän käväisi myös samassa pankissa. Hänellä oli jotain vaikeuksia lentolippunsa kanssa. Kaksi jäätelöä hän taas ehti syödä sinä aikana kun juttelimme. Hän syö aina jäätelöä, ja nyt hän selitti sitä kurkkukipunsa hoitamisella.
Istuimme sitten baarissa juomassa jokapäiväistä kookospähkinäämme, kun Jan käveli ohi ja liittyi seuraamme. Hän oli kadottanut vähän rahaa kaupungilla ja haukkui shortsiensa taskuja liian löysiksi.
Menin MacKenzien tavarataloon ja siellä johtajan puheille ja sain luvan ostaa ruokatavaroita kortilla. Niitä ei normaalisti kortilla sieltä saa, vaikka kaikkia muita tavaroita voi ostaa luottokortilla. Näin oli Porissakin Sokoksella. Ostin ruokia muutamaksi päiväksi 32 Talalla. Sitten kävelimme Tancredin kanssa kotiinpäin.
Kotona söimme kissan kanssa kylliksemme.
Illalla lähdin Aggielle koittamaan korttini tehoa. Pienten järjestelyjen jälkeen se toimi hotellin baarissa. Poislähtiessä Jan tulikin sinne. Hän oli käymässä iltapäiväteellä, ja kortin löytämisen kunniaksi ja myös tsekkien ja suomalaisten ystävyydelle tarjosin hänelle viskin. Nyt minulla ei ole taloudellista hätää, niinkauan kuin pysyn Apiassa, vaikka käteistä rahaa ei olekaan.
”Kippis” oli ”nasdravodje” tai jotain sellaista, samantapainen sana kuin Venäjän kielessä, slaavilaisia kieliä kun ovat molemmat.
Jan aikoo jäädä tänne vielä pariksi viikoksi, kun täällä on pian kauneuskilpailut. Etelämeren kauneimmat tytöt tulevat tänne, asuvat yksin hotelli ”Tusitalassa” ja kaipaavat seuraa, jolloin Jan ilmestyy paikalle. Hauska suunnitelma! Hän kertoi, kuinka Havaijilla erityisen kauniiden tyttöjen kanssa ei ole mitään mahdollisuuksia, he valitsevat omat seuralaisensa ja Jan ei kuulu heihin yleensä, mutta tällaisessa tilanteessa hänellä saattaa olla mahdollisuuksia näiden erityisen kauniiden tyttöjen kanssa.
Tietoja 1.6. Polynesialaisten rakkauselämä
Polynesialaiset tulivat 1700-luvulla kuuluisiksi nimenomaan vapaasta rakkauselämästään. Ihanteelliset luonnonolosuhteet, vapaa rakkaus ja luultu sorrosta vapaa yhteiskuntaelämä olivat ne asiat, jotka saivat valistuksen ajan eurooppalaiset haukkomaan henkeään ja ajattelemaan, että olikohan se ihanteellinen yhteiskunta, josta he ajatuksen tasolla olivat alkaneet haaveilemaan, ehkä sittenkin jo olemassa tuolla kaukana Etelämerellä.
Myytti Etelämeren saarista rakkauden saarina elää edelleenkin, ja se elää juuri siksi, että se on jollakin tavalla totta. Nykyään tunnetaan tarkkaan, minkälaista polynesialaisten rakkauselämä on ja on ollut, tietyt harhakuvitelmat ovat kadonneet, mutta se mitä jää jäljelle ihanteellisesta ja vapaasta rakkauselämästä, on kuitenkin sellaista, että siinä olisi meille edelleenkin oppimista, eikä myöskään ole turhaa lähteä näille saarille juuri tämä asia mielessään.
Polynesialaisessa elämäntavassa oleellista on aina ollut, että iloitseminen ja hauskanpito on tärkeintä elämässä. Työtä tehdään sen verran kuin on välttämätöntä, mutta kaikki todellinen into suuntautuu tanssijuhliin, lauluun, tarinoiden kertomiseen, yhdessäoloon, metsästämiseen, kalastamiseen ja kaikkeen, mitä pidetään kunakin hetkenä hauskana. Ja kun on aikuisista kysymys, rakasteleminen on tietysti suurin ilo, niin kuin se normaaleilla ihmisillä on kaikkialla maailmassa.
Kristinusko on tietysti nykyaikana muuttanut hieman tilannetta, mutta missään polynesialaiset eivät ole uskonnon takia luopuneet vapauksistaan seksuaalielämän alueella. Emmekä voi väittää, että heidän tulkintansa kristinuskosta olisi väärä, ja länsimaisten ihmisten tulkinta olisi oikea. Rakkauselämän tavat ja moraali ovat loppujen lopuksi yhteiskunnallisia asioita, eikä uskonto niitä niin paljon säätele kuin kirkot väittävät. Polynesialaisetkin ovat aina tiukasti noudattaneet oman yhteiskuntansa tapoja ja normeja rakkauselämässään, vaikka ne länsimaisesta ihmisestä näyttävät vapailta tavoilta.
Tavat eri saarilla jonkin verran vaihtelevat, mutta lähtökohdaksi kaikkialla voidaan sanoa, että lapsen saaminen on polynesialaisessa perheessä aina ilo ja onni. Ei ole olemassa aviottomia lapsia eikä isättömiä ja äidittömiä lapsia. Päinvastoin jokainen kylän mies ja nainen on jokaisen lapsen isä ja äiti, ja lapsi voi asua kenen luona haluaa, ja yöpyä kenen luona haluaa. Kylä on tärkeämpi yhteisö kuin perhe, ja suurperhe on tärkeämpi yhteisö kuin avioparin ja lasten muodostama perhe.
Tästä lähtökohdasta kasvatus ja parinmuodostus on aivan toisenlaista kuin mihin me olemme tottuneet. Ne parit ovat yhdessä, jotka viihtyvät yhdessä, ja lapset ovat niiden vanhempien luona keiden luona kulloinkin viihtyvät.
Kuka saa olla lemmensuhteessa kenenkin kanssa ja milloin, on silti tarkoin määrätty, ja erilaisessa yhteiskunnallisessa asemassa olevilla ihmisillä on erilaiset oikeudet.
Romanttinen kahden yksilön välinen toiset poissulkeva ihanteellinen rakkaussuhde oli Polynesiassa suhteellisen tuntematon asia länsimaisten saarille tullessa. Nykyään se lienee polynesialaistenkin ihanne, ja sellaisia pareja on nykyään olemassa. Jotkut näistä menevät naimisiin, jotkut eivät, mutta tällaisessa tilanteessa naimisiin menemistä pidetään luonnollisena.
Ero länsimaihin nykyäänkin on siinä, että jos tällaista tilannetta ei ole, polynesialaiset ovat mutkattomasti sen ihmisen kanssa, jonka kanssa haluavat, ja keille se molemminpuolisesti sopii. Tämä ehkäisee tehokkaasti onnettomat avioliitot ja mustasukkaisuus- ym draamat. Jokainen pitää omaa iloaan niin tärkeänä, ettei jää murehtimaan epäonnistumisiaan ja pettymyksiään kovin kauaksi aikaa. Ja joillekin puolisoille sopii nykyäänkin mainiosti, että puoliso on muidenkin kanssa suhteessa. Kuitenkin se tapahtuu tiettyjen sääntöjen mukaan, ja vasta näiden sääntöjen rikkominen on huorin tekemistä.
Eikö näin ole meilläkin? Huoruus on ennen kaikkea petos, salaa tai avoimesti tehty rikos toista osapuolta, laillista puolisoa kohtaan. Jos oman yhteiskunnan sääntöjen mukaisesti ja puolison luvalla taas on jonkun muunkin kanssa, se ei ole huorin tekemistä. Meidän yhteiskuntamme virallisten normien mukaan vain tällaisia tilanteita ei ole ollenkaan olemassakaan. Ehkä joissakin perheissä ja ainakin Ranskassa rakastajien ja rakastajattarien pitäminen voidaan katsoa tällaiseksi poikkeukseksi.
Jos Jeesuksen sanoja Raamatussa tulkitaan aivan kirjaimellisesti, niin huomataan, ettei hän sanonut, että mies ei saa ottaa toista vaimoa tai rakastajatarta, vaan hän kielsi eroamasta sen takia, että haluaa ottaa jonkun muun. Hän kielsi eroamasta Jumalan edessä tehdystä avioliitosta, miestä jättämästä vaimoaan. Yksiavioisuus on ihanne Raamatussa, mutta moniavioisuus ei ole kiellettyä, kunhan se tapahtuu ensimmäisen vaimon suostumuksella, Jumalan johdatuksella ja profeetan siunaamana. Vaimon saa jättää huoruuden takia, muttei ole pakko, ja muuten eroaminen on kiellettyä. Moniavioinen ei oikein sovi kuninkaaksi eikä ainakaan seurakunnan paimeneksi.
Jos näitä sääntöjä ei laajenna tästä eteenpäin niin kuin kirkoilla on pahana tapana, polynesialaiset eivät vapaudessaan välttämättä poikkea Jeesuksen opetuksista, silloin kuin noudattavat omia sääntöjään. Tekevätkö he väliaikaisetkin liittonsa Jumalan edessä, sitä ei kukaan tiedä. Tapana on niinkin hurja juttu, että kun mies ja nainen tulevat vastaan metsässä, he yleensä rakastelevat samantien.
Tätä polynesialaisten rakkauselämää on kuvattu lukuisissa kirjoissa. Monissa romaaneissa kuvaillaan länsimaisten ihmisten suhteita tahitilaistyttöjen kanssa. Parhaan kuvan saa Danielsonin kirjasta ”Bengt Danielson i Söderhavet”. Siinä on osuva yhteenveto siitä, mitä nykyään tiedetään. Kirjassa on yksi luku asiasta. Valaiseva on myös Arne Falk-Rönnen kirja ”Paratiisi vasemmalla”, jossa kerrotaan Moorean saaresta, ”miehiin hullaantuneiden tyttöjen saaresta”, joka nimi piti vielä täysin paikkansa 1960-luvulla.
Ja ”Eläköön Tahiti!” huusivat Bounty-laivan miehet heti kapinan onnistuttua ja heitettyään kapteeni Blightin laivaveneeseen. Tahitin tyttöjä he silloin ajattelivat.
Nykyään tilanne matkalaiselle ei ole enää aivan sama kuin vielä 1960-luvulla. Kuitenkin se voi parhaassa tapauksessa edelleenkin olla samantapainen.
Hän yritti värvätä minuakin siirtämään matkaani, anomaan vähän lisäaikaa maahanmuuttovirastosta ja jäämään tänne katsomaan kauneuskilpailuja. Minä en kuitenkaan aio siirtää matkaani muutakuin jos edelleen joudun rahoja odottelemaan.
Aurinkoa olen yrittänyt ottaa päivisin varovasti asuntoni edessä nurmikolla ja myös rannalla. Eniten sitä silti paistuu kävelymatkoilla, mutta silloin ruskettuu lähinnä vain kasvoista, paljasta pintaa ei täällä uskalla paljonkaan pitää esillä. Parempi suunnitella auringonotto huolellisesti. Yleensä ihmiset istuvat täällä varjossa, usein melkein pelästyy, kun joku istuu puiden varjossa ja hänet huomaa vasta ihan vieressä.
8.9.88 Torstai.
Ei tietenkään soittoa pankista. Jania ja Tancredia kävin tapaamassa, he keittivät rapuja. Olin uimassa, en ottanut mitään rahaa enkä paljon muutakaan mukaan ja uin ihan rauhassa. Rannalla ei ollut ketään muita.
9.9.88 Perjantai.
Olemme suunnitelleet lähteä Manonon saarelle Aggien hotellin järjestämälle kiertoajelulle. Siinä pystyn tekemään rahaa, kun maksan kortilla kaikkien tuttujen matkan ja he maksavat minulle käteisellä. Nyt tänä lauantaina ei olla kuitenkaan lähdössä, kuulin Tancredilta.
Dietmar tuli talooni asumaan. Kustantajapsykologi Saksasta. Hän on Rogersin non-direktiivisen psykoterapian koulutuksessa, eli on myös psykoterapeutti, eli olemme ammattitovereita. Meillä olikin sitten tietysti loputtomasti keskusteltavaa.
Hän oli Samoalla tavannut tytön, joka olikin sitten osoittautunut transseksuaaliseksi! Siis kaksineuvoiseksi, hermafrodiitiksi. Oli ollut tytön luona polynesialaisessa kylässä kaksi päivää. Kylässä asumista oli hänkin pitänyt aika kamalana ja hän kuvaili sitä eloisin sanankääntein.