Luku 2

 

Tietoteoria, eli miten saavutamme tietoa

 

 

            1. Tieto, tiede, totuus ja usko

 

 

Filosofian esitys aloitetaan yleensä tietoteoriasta, eli siitä, mi­ten saavutamme tietoa: onko tieto ylipäätänsä mahdollista, mitkä ovat menetelmät tiedon kartuttamisessa, ja miten rat­kais­taan, mikä on totta ja mikä erhettä. Tämä perinteinen filo­sofian esittämisen järjestys korostaa sitä tosiseikkaa, että tieto­teoria on jossakin mielessä filosofian kuningasalue, kaikki suuret filosofit ovat halunneet ennenkaikkea ratkaista juuri tie­toteorian ongelmat: totuus, tieto ja järki ovat filosofian ominta aluetta.

    Nykyaikana tieteet ovat niin kehittyneitä, että ne ovat mel­kein vallanneet tämän alueen, mutta kuitenkin vain melkein, koska niinkuin on tapana sanoa, jokainen ratkaistu kysymys synnyttää kymmenen uutta kysymystä, joista voidaan filoso­foida ja tie­teellistä tietoa ei vielä ole.

    Tietoteoriaa voidaan tutkia erillisenä filosofian osa-alueena, mutta lopulta se on asetettava koko filosofisen kokonaiskuvan yhteyteen. Kaikki asiat ovat toisaalta erillisiä - siis jossakin mielessä erillisiä - ja toisaalta ne ovat yhteydessä toisiinsa. Esimerkiksi ihmisen sielu ja ruumis ovat toisaalta sama asia: ihminen, ja toisaalta ruumiilliset ja henkiset asiat on pakko myös erottaa toisistaan. Myös sitten ihmisen ajattelu-, tunne- ja tahtoelämä on syytä erottaa toisistaan, mutta sieluna, psyykenä, koko per­soonallisuutena, minänä, ne ovat sama asia, yhteydessä toisiinsa. Tietoteorian jotkut ongelmat ratkeavat muista asioista eristämällä ja ongelma tarkkaan analysoimalla, mutta suuret, vaikeat ja ikuiset kysymykset, samoinkuin monet pienetkin, vaativat koko kaikkeuden kokonaisuuden, koko historian, ikui­suuden ja äärettömyyden ymmärtämistä samalla kun ana­ly­soi­daan yksityiskohtia (K 5). Filosofinen kokonaiskuva vasta antaa rat­kaisun tiettyihin ongelmiin. Tätä ei ole analyyttisessa, ny­ky­maailman vallitsevassa länsimaisessa filosofiassa tajuttu, kun on haluttu luopua suurten systeeminrakentajien (Leibniz, Spi­noza, Hegel jne) epäonnistuneista koko maailman selitysyri­tyksistä. Yhtä lailla epäonnistuu kuitenkin pelkkä analyysi. Analyysin tulos on väärä - ainakin filosofiassa - jos kokonai­suutta ei samalla oteta huomioon. Spinoza on korostanut tätä kokonaisuuden tärkeyttä, eikä hänen ajatuksiaan pitäisi unoh­taa.

    Koko historian kulku paljastaa lopulta, mikä oli totta, eikä pel­kästään se, mitä tiedemiehet 1900- ja 2000-luvuilla tutkivat ja tutki­mus­tuloksina ilmoittivat (1). (K 6)

    Tietoa ja totuutta voidaan käsitellä myös käytännöllisen filo­so­fian kannalta. On arvokasta pyrkiä totuuteen, mutta onko se aina tärkeätä ja milloin se on tärkeätä ja miksi? Tämä asia on muuttunut äärimmäisen tärkeäksi atomipommin ja biolo­gis­ten ja kemiallisten joukkotuhoaseiden keksimisen jäl­keen. Tiedemiehet havahtuivat: pitääkö aina kertoa totuus? Pi­tääkö aina tutkia ja tutkia pidemmälle, vai pitäisikö odottaa, että yh­teiskuntamoraali ensin on noussut sellaiselle tasolle, ettei tietoa  enää käytetä väärin?

    Pitääkö aina tietää totuus? Eivät tavalliset tärisevät ihmiset ole mafian puolella kun se haluaa tietää totuuden. Emmekä aina ole poliisin puolella kun se haluaa tietää totuuden (vaikka tietysti toivottavasti yleensä olemme). Emme ole sodassa vi­hollisen puolella kun se haluaa tietää totuuden. Onko aina vii­sasta kertoa totuus ? Jne.

    Tietoteoriassa yleensä selvitellään totuuden ja tiedon käsit­teitä, tiedon alkuperää ja niin edelleen, ja tässä tulisi oppia monia filosofisia oppisanoja ja erilaisia käsityksiä ja teorioita. Tässä esityksessä kuitenkin vain asetetaan kysymykset ja esite­tään yksi vastaus, mahdollisimman paljon ilman teknisiä termejä.

    Tuntuisi selvältä, että kykenemme saavuttamaan tietoa. Siitä on koko nykyajan teknologia todistuksena. Meillä on tietoa, jonka avulla pystymme rakentamaan rakennuksia, siltoja, jopa ava­ruusaluksia. Pystymme parantamaan sairauksia jne. Tässä mielessä tiedon mahdollisuutta ei tarvitse epäillä, mutta filo­sofit ovat aina epäilleet, onko mikään tieto varmaa, voisiko huomenna olla toisin? Ja tämä epäily on osoittautunut hyödyl­li­seksi tiedon perusteiden ja maailman rakenteen selvit­tämi­sessä.

    Huomaamme myös, että erilaiset tiedot on saavutettu erilai­sella tavalla, ja joku tieto on varmempaa kuin jokin toinen tieto. Se on varmaa, että maapallo pyörii auringon ympäri, mutta pysäh­tyykö se huomenna, sitä emme sitten enää tiedä täysin varmasti. (K 7)

    Sitten on asioita, joita varmasti emme tiedä. On sairauksia, joiden syitä emme tunne ja joita emme pysty parantamaan jne. Emme tiedä kaikkea historiasta, emmekä tiedä minkälaista elämää muilla taivaankappaleilla on. Tieteiden kehittymisen ja suhteellisen varman tiedon kasautumisen jälkeen tietoteorian ongelmien luonne onkin muuttunut. Filosofinen ongelma nykyään onkin ehkä siinä, miten pystymme sopimaan siitä, mitä tie­dämme, eli mikä katsotaan tiedoksi erotukseksi uskosta, usko­muksista, luuloista ja arveluista - ja parhaimpana tiedon lähi­ar­vona: filosofisesti perustelluista päätelmistä (K 8). Jos totuus tiede­tään, ei tiedon ongelmaa ole, tiedon ongelma on vain sil­loin, kun tietoa voidaan epäillä.

    Ja vaikka jokin asia katsotaan tiedoksi, on ongelmallista silti edelleen, kuinka varmaa tämä tieto sitten todellisuudessa on. Täysin varma tieto on sama kuin totuus siitä asiasta, paitsi että tieto on aina vain enemmän tai vähemmän hyvä kuvaus totuu­desta. Tieto on oikeansuuntainen tapa ajatella todellisuutta, muodostaa siitä käsitteitä ja teorioita. Kun tiede kehittyy, tulee joskus taas parempi tapa ajatella ja paremmin todellisuutta vastaava teoria. Todellisuus silti on aina enemmän ja myös jos­sakin mielessä erilainen kuin paraskin kuvaus tai havainto todelli­suu­desta. Tässä kannattaa ajatella esim karttaa, kartta on tieto ja itse maasto on todellisuus. Kartta on aina epätäydelli­nen, se on voitu tehdä jostakin tietystä asiasta, tiettyjä maaston piirteitä korostaen, esim metsien laadusta, mutta se voi myös olla vir­heellinen tai to­tuudenmukainen, oikea tai väärä. Tiedon ja to­tuuden suhde on juuri samanlainen. Tätä analogiaa on kehitel­lyt Stephen Toul­min tieteen filosofiassaan.

    Eri ihmiset ja eri koulukunnat myös pitävät eri asioita tie­tona, eri asioita varmoina ja todistettuina. Nykyaikana on kui­tenkin suhteellisen hyvä pohja tämän ongelman ratkaisemiseen. Tiede kertoo meille mitä tiedetään. Yksinkertaista mutta totta. Käy­tännössä tämä sopimus on jo kauan ollut voimassa ja se on to­della aikakaudellemme sopiva.

    Tietysti on asioita, joissa tiede selvästikin erehtyy, näin on varmaankin monessa muinaisia kulttuureja koskevissa asioissa ja elämän ja ihmisen kehityshistoriassa ja monessa muussakin asiassa, muinaisuuden ajoituksia esimerkiksi joudutaan var­maankin paljonkin korjaamaan, mutta tämän tyyppisiä asioita emme sit­ten pidäkään enää tietona kun epäilys on herännyt. Tiede ei tässä yhteydessä tarkoitakaan mitään kiistanalaista teoriaa eikä uusinta ja ristiriitaista tietoa eikä mitään tieteen koulukuntaa, vaan yleisesti hyväksyttyä ja varmuutensa suhteen filosofisesti analysoitua tietoa.

    Esimerkiksi psykologiassa Freudin psykoanalyyttiset teoriat ovat yhden koulukunnan käsityksiä, eivät yleisesti hyväksyttyä tieteellistä tietoa, mutta jotkut psykoanalyysin osat ja käsitykset ovat yleistä psykologista kaikkien hyväksymää teoriaa. Niinpä ”sisaruskateus” on alunperin psykoanalyyttinen termi, mutta voidaan esittää sellainen psykologinen teoria sisaruskateudesta ja sen vaikutuksesta perhe-elämään ja yksilön persoonallisuu­den kehitykseen, että kaikki psykologit voivat sen hyväksyä.

    Samoin on psykoanalyysin ehkä kuuluisimman teorian, oi­di­puskompleksin suhteen: vaikka kaikkea psykoanalyyttisestä käsityksestä ei hyväksyttäisikään, jokaisen psykologin on myönnettävä, että ainakin länsimaisen kulttuurin perheissä poi­kalapset jossakin vaiheessa lapsuudenkehitystään ilmiselvästi kilpailevat äitinsä rakkaudesta isänsä kanssa. Tyttölapset puo­lestaan kilpailevat isänsä rakkaudesta normaalitilanteessa. Ja tämä kilpailu on tiedostamatonta ja sen aiheuttamien sisäisten psyykkisten kon­flik­tien ratkaisu on hyvin tärkeää yksilön persoonallisuuden kehitykselle monella tavalla.

    Samoin on edelleen kastraatio-ahdistuksen suhteen, joka on yksi psykoanalyysin keskeisistä käsityksistä. ”Sisaruskateus”, ”Oidipuskompleksi” ja ”Kastraatio-ahdistus” ovat täsmällisellä tavalla käsitettyinä tieteellisiä termejä, ja niiden ympärille on rakennettu pitäviä tieteellisiä teorioita. Tällainen psykologia on tiedettä. Mutta koko psykoanalyyttinen rakennelma ei ole kaikkien hyväksymää ja vakiintunutta ja ristiriidatonta tietoa, se on vain yksi tieteellinen koulukunta, jolle on kilpailevia koulukuntia, käsityksiä ja teorioita, eikä ole vielä saatu sel­vyyttä, kuka on oikeassa tai minkälainen teoria oikeastaan pi­täisi muodostaa. Tässä on havainnollistettu tieteen ja tieteelli­sen koulukunnan välistä eroa psykologiasta otetuilla esimer­keillä, mutta esimerkit olisi yhtä hyvin voitu ottaa vaikka fy­sii­kasta.

    (Tiedettä psykoanalyysissa on myös tiedostamattomien asioi­den tärkeyden ymmärtäminen ihmisen sielunelämässä, mutta ko­ko­naisteoria psyyken jakamisesta id’iin, ego’on ja su­pe­rego’on, eli tiedostamattomaan vaistokimppuun, minä- tietoisuuteen ja omatuntoon, voidaan jo nykyaikana kor­vata paremmalla teo­rialla, vaikka tämä vanha teoria on usein käytännön työssä hyödyllinen ja riittävä. Ei kuitenkaan aina: se ei ole oikea ja riittävä teoria nykyisen tietämyksen valossa. Tämä näkyy esim siinä, kuinka ryhmätyöteoria tulee toimeen samantapaisella, mutta kuitenkin erilaisella teorialla, he puhu­vat persoonalli­suu­den osina vanhemmasta, minästä ja lapsesta. Samoin oma­tuntoa on jo perinteisesti eritelty muullakin tavoin kuin psyko­analyysissä.)

    Tällainen tiedon ja vallitsevan tieteen samaistaminen on kyllä vähän konservatiivista, koska epäsuositut ja kuitenkin oi­keat teoriat jäävät ulkopuolelle, samoin tieteen kärki ja huip­putu­lok­set jäävät tiedoksi sovittujen asioiden ulkopuolelle. On kuitenkin vaikea keksiä mitään parempaakaan tapaa sopia siitä, mitä me yhdessä, ihmiskuntana, tiedämme. Parhaat yksi­löt tietävät aina enemmän kuin keskitasoiset, tämä varaus on tehtävä.

    Ja tiede kokonaisuutena tiedon kriteeriksi on valittava, eikä joitakin lueteltavia ominaisuuksia, joita tiedolla on. On liian vaikea luetella ne ominaisuudet, jotka esimerkiksi atomiteori­alla on, ne ominaisuudet, joiden takia olemme sopineet sen tie­doksi; varsinkin, jos näiden ominaisuuksien sitten pitäisi olla samat kuin jollakin teologisella tiedolla. Mitä tiede sitten on, sitä käsitellään tieteen filosofiassa, johon nyt ei syvennytä.

    Sellaista tietoa kyllä on, joka on tietoa, muttei varsinaisesti tieteellistä. Esimerkiksi tieto siitä, sataako ulkona nyt vai ei, selviää katsomalla ulos. Tällainen tieto on täysin varmaa ja oi­keaa sanojen merkityksen ja havaintojen luotettavuuden aset­tamissa rajoissa. Ei tarvitse kovin paljon miettiä, mikä olisi sopiva tapa muodostaa käsitteet ja mikä olisi paras tapa ajatella asiasta, minkälainen teoria siitä pitäisi muodostaa. Yleiskielen antamat ajatustavat ja käsitteet riittävät, ei tarvita tieteellisiä käsitteitä. Käsite ”tieteellinen tieto” voidaan silti yleistää kä­sit­tämään myös nämä tilanteet. Onhan tällainen tieto yleisesti hyväksyttyä ja kukaan ei epäile sen varmuutta, eikä kilpailevia teorioita ole. Parempaa tapaa ajatella ei kuitenkaan tule, vaikka tiede kehittyisi kuinka, niinkuin on  tilanne monimutkaisten tieteellisten teorioiden kohdalla.

    Tietysti voidaan miettiä, mitä sade on, ja siinä tullaan tieteel­lisiin teorioihin, mutta ”sataako ulkona?” on eri kysymys kuin ”mitä sade on?”, paljon helpompi, ja siitä saadaan tieto heti katsomalla ulos. Parempaa tapaa ajatella ei tule. Tässä mielessä on myös absoluuttista tietoa, ehdottoman varmaa tietoa (K 9).

   Etukäteen tiedämme myös käsitystemme tulevaisuudessa muut­tuvan, mihin edelläkin jo viitattiin. Mutta tieteen nykyhetken tu­lokset voimme kuitenkin hyväksyä yhteiseksi pohjaksi sille, mitä tiedämme todellisuudesta, koska parasta tietoamme on tieteelli­nen tieto. Menneisyydessä on välillä kannatettu aika hullunkurisia teorioita asioiden järjestyksestä, ja varmaan tulevaisuudessakin, jos kehitys eteenpäin jatkuu, joitakin nykyisiä käsityksiämme pi­detään aika pöhköinä. Kuitenkaan tieteemme ei ole enää sellaista, että pitäisimme kovin varmoina sellaisia teorioita, jotka tulevai­suudessa osoittautuvatkin selvästi vääriksi - muutakuin vahin­gossa ja mielipideterrorin ilmapiirissä. Stalinin aikana NL:n tiedemiesten oli uskottava Lysenkoon ja nykyään pitää uskoa alkupamausteoriaan.

    Tässä on havaittavissa selvä ero eri tietämyksen alueilla. Ai­neen suhteen tietomme on yleensä täsmällistä, tunnemme tark­kaan monia kemiallisia ja fysikaalisia asioita, mutta yhteiskunnal­lisissa ja uskonnollisissa kysymyksissä tietämyksemme on hata­raa. Näillä alueilla saattavat käsityksemme tulevaisuudessa osoittau­tua varsin alkeellisiksi.

    Samoin tähtitieteessä meillä on täsmällistä tietoa, mutta suurin osa tutkimuskohteista on niin kaukana, ettemme silti tiedä niistä kovin paljoa. Esimerkiksi toisilla galakseilla emme ole päässeet ollenkaan käymään, emme edes lähimpien tähtien planeetoilla. Lähimpien tähtien planeetoista emme näe vilaustakaan tänne asti, voimme vain niistä jotain päätellä tähtien säteilyn ja ratojen pe­rusteella. Viime aikoina on kyllä jo joiltakin tähdiltä löydetty planeettoja. Ne ovat suuria jättiläisplaneettoja, pienempiä, maapallon kaltai­sia, ei voida vielä havaita (2).

    Tieteellinen menetelmä on kuitenkin se tapa, jonka avulla tie­toa saavutetaan. Menetelmä vaihtelee riippuen siitä, tutkitaanko ai­neellisia, elollisia, inhimillisiä, yhteiskunnallisia vai henkimaail­man asioita. Ja joka tieteenalalla on tietysti useita erilaisia mene­telmiä.

    On tärkeätä nähdä, että on erilaisia tieteellisiä tutkimusmene­tel­miä, koska usein tiedemiehet pitävät ainoina oikeina menetel­minä joitakin luonnontieteiden menetelmiä, jotka mitenkään eivät voi olla riittäviä psykologisten ja yhteiskunnallisten asioiden tut­kimi­sessa, puhumattakaan teologisesta tutkimuksesta. Jotakin yhteis­täkin on silti kaikissa menetelmissä, joita voidaan pitää tie­teelli­sinä. Näiden asioiden tutkimista sanotaan tieteen filosofiaksi, ja siitä on esimerkiksi professori Ilkka Niiniluoto kirjoittanut pe­rus­teellisen esityksen (3). Tieteen filosofiakin on jo niin spesiaali alue, että sekin on melkein erityistiede. Tieteellinen menetelmä on ny­kyaikana syytä tarkkaan tuntea, se on tärkein asia tuntea tieto­teorian suhteen. Kuitenkin siihen on syytä perehtyä erikseen, ja tässä riittää tällainen yleisluontoinen maininta.

    Nykyaikana ei oikeastaan jää kuin kaksi suurta ongelmaa tie­don saavuttamisen alueella - kokonaiskuvan muodostamisen ja tie­teellisen menetelmän spesiaaliongelmien lisäksi. Toinen on se, että suurin osa niistä asioista, jotka pitäisi tietää, jotta voisimme tiedon pohjalta ratkaista keskeiset yksilölliset ja yhteiskunnalliset asiamme, ei ole tiedossa. Me emme tiedä tarpeeksi ja joudumme elämämme tärkeimmissä kysymyksissä toimimaan uskon ja us­komusten varassa.

    Tätä eivät tunnu monetkaan nykyajan tiedemiehet ja filosofit oi­kein tajuavan, he toimivat tässä kohden naivin tieteisuskon va­rassa ja luulevat tietävänsä asioita, joista kuitenkaan ei tieteelli­sessä mielessä ole suurtakaan varmuutta. Esimerkiksi jotkut psy­kologit opettavat, etteivät lapset saisi leikkiä aseleikkejä. Tämä on kuitenkin selvästi asenne- ja uskomuskysymys, eikä psykolo­gisen tiedon pohjalta seuraa mitään tällaista, oli rauhan asia muuten kuinka hyvä tahansa. Yhteiskunnallisessa keskustelussa yritetään muutenkin usein saada tieteen ja tiedon auktoriteetti asioille, jotka kuitenkin ovat ideologisia, uskonnollisia tai poliit­tisia, ratkaistavissa enemmän arvojen ja asenteiden pohjalta kuin tiedon pohjalta. Marxismi väittää olevansa tieteellistä sosialismia, mutteivät yhteiskuntatieteet vielä kovinkaan paljon tiedä yhteiskunnallisista asioista.

    Onko psykologia tiedettä, kysyi eräs luennoitsija Porissa, ja vastasi että aika esitieteellistä se vielä on. Hän sekoitti kyllä kaksi asiaa, sen, että tottakai on olemassa sellainen tiede kuin psykologia eikä voida kieltää etteikö se sitten olisi tiedettä, mutta kiistanalaista todellakin on, ovatko psykologian parhaatkaan teoriat vielä kovinkaan eksakteja ja paikkansapitäviä ja siinä mielessä tieteellisiä. Oppimisteorioissa ja havaitsemisen teorioissa ollaan jo tieteellisellä tasolla, mutta persoonallisuuden teoriat ym ovat kyllä varsin esitieteellisiä.

    Samoin paleontologiassa, antropologiassa, arkeologiassa ja his­toriassa on suuria aukkoja ja tuntemattomia asioita, joiden tun­temattomuutta tiedemiehet eivät useinkaan myönnä ja raken­tele­vat teorioita kovin heppoisella pohjalla väittäen niitä tieteelli­siksi.  Ne ovat useinkin kaukana tieteellisistä teorioista ja pi­kemminkin tutkijoiden omien mieltymysten mukaisia alustavia hypoteeseja. Tähtitiedekin on kovin alkeellista, emmehän edes tiedä minkälai­sia planeettoja on lähimmillä tähdillä, emmekä tiedä onko muu­alla maailmankaikkeudessa elämää, ja jos on niin min­kälaista. Tämä tietämättömyys helposti unohtuu hienojen laittei­den ja kehittyneen matematiikan lumoissa. Kosmologisessa alku­pa­maus­teoriassa tämä hybris on saavuttanut kauneimman kukka­sensa, sillä koko Big Bang-teoria koko kaikkeuden kosmologiana kaatuu jo puhtaaseen logiik­kaan, kaikkeuden käsitteeseen, niinkuin myöhemmin osoite­taan.

    Toinen suuri ongelma on se, miten pitäisi suhtautua teologi­seen tutkimukseen, uskontoihin yleensä ja rajatieteisiin, eli UFO-tutkimukseen ja parapsykologiaan. Samoin on ongelmal­lista, miten pitäisi suhtautua astrologiaan ja noituuteen ym ok­kultismiin ja niiden tutkimiseen.

    Jälkimmäinen kysymys käsitellään uskonasioita käsittelevässä lu­vussa. Esimerkkeinä asioista, joista tieteellisessä mielessä on hy­vin rajatusti tietoa, voidaan esittää seuraavat kysymykset:

 

Onko Jumala olemassa? (Uskonnollinen peruskysymyksemme ja ihmiselämälle hyvin ratkaiseva) Minkälainen Jumala? lisää tähän nykyaikainen filosofia. Jumala-käsitekin on ensin jotenkin määri­teltävä ennen kuin on järkeä uskoa olemassaoloon tai olla usko­matta. Esimerkiksi: vaikkei main-stream kristinuskon (kristinuskon pääsuuntien)  määritelmän mukaista Jumalaa olisikaan – ateistit olisivat silloin oikeassa sellaisen Jumalan suhteen – Jeesuksen Taivaallinen Isä kuitenkin on olemassa – teistit kuitenkin olisivat sitten oikeassa todellisen Jumalan suhteen. Tästä näkee kuinka paljon määritelmä vaikuttaa asiaan.

 

Miten kasvatan lapseni?

 

Useimmat klassiset filosofiset kysymykset voidaan liittää tähän luetteloon, esimerkiksi: Materialismi vai idealismi? Minkälainen on sielun ja ruumiin suhde? Mikä on ihmiselon tarkoitus? jne. Tieteellisinä ja filosofisina kysymyksinä harva näistä on ratkaistu kovinkaan pitkälle, mutta filosofisina ja uskonnollisina kysymyk­sinä niille itse asiassa on monelle ratkaisu ilmoituksen pohjalta.

 

Miten valitsen puolisoni?

 

Millainen on hyvä yhteiskunta ja miten siihen päästäisiin?

 

Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Miten sovitamme itsemme Ju­malan ja taivaan kanssa, miten pelastumme taivaaseen?

 

Tuleeko ydinsota? Voidaanko se estää mitenkään?

 

Tuleeko maailmanloppu?

 

Tuleeko kommunismi?

 

Tuleeko fasismi?

 

Tuleeko vedenpaisumus, jääkausi, tulva, hyökyaalto, maanjäris­tys, tulivuorenpurkaus, lumivyöry ja missä ja milloin? Törmääkö jokin taivaankappale maahan?

 

Onko muilla taivaankappaleilla elämää, ja jos on niin minkälaista?

 

Pitääkö luomiskertomus paikkansa, ja miten se pitäisi ymmärtää, vai onko kehitysoppi kumonnut sen?

 

Oliko Jeesus vain suuri profeetta ja opettaja vai peräti Jumalan Poika, Jumala itsekin?

 

Kuka olisi paras presidentti? (Seuraavalla kerralla, jos se nyt on ratkaistu)

 

Ketä äänestäisin?

 

jne

 

On loputtomasti tällaisia elintärkeitä, keskeisiä ihmiselämän käytännön kysy­myksiä, joissa tieteellinen tieto ei riitä asian ratkaisemiseksi. Ky­symys kuuluu silloin: miten niistä saamme tieteellisen tiedon li­säksi tietoa niin paljon, että pystymme ratkaisemaan ne omalla kohdallamme silloin kun se on ajankohtaista? Muut kysymykset ratkaisemme tieteellisen tiedon avulla, mutta tämäntyyppisiin on­gelmiin tieteellinen tieto ei riitä, vaikka se joltakin kannalta asiaa valaiseekin.

    Tässä on käännetty tietyt syytökset nurinpäin: kun yleensä tieteen ja uskonnon dialogissa syytetään uskontoa siitä, ettei se voi todis­taa väitteitään tieteellisesti, syytetään tässä takaisin tie­deus­koisia siitä, etteivät he tajua, ettei tieteellä ole riittävästi an­netta­vana tietoa edes tavallisen ihmisen tavallisen elämän järjes­tämi­seksi, puhumattakaan suurten filosofisten kysymysten ratkai­susta (4).

    Miten siis ratkaistaan ne asiat, joista tieteellistä tietoa ei ole tar­peeksi? Yksi mahdollisuus on ratkaista asia siten, että hyväk­syy tietämättömyytensä, tunnustaa olevansa näiden ongelmien suh­teen tietämättömyyden tilassa selvitettyään ensin tieteen sanan asiassa, ja jää sitten tähän tilaan, pitää näitä kysymyksiä tähän asti ratkaisemattomina. Tämä on tieteellisesti rehellinen tapa, eikä tieteellä pääse pidemmälle; inhimillistä tietysti on, että kaikki välillä luulevat olevansa tieteen kärjessä ja tietävänsä enemmän kuin muut. Näinhän tietysti myös joskus on, mutta yleensä silloin kuitenkin erehtyy, kun tällaista itsestään luulee.

    Toinen mahdollisuus on kääntyä uskontojen puoleen, käyttää nii­den menetelmiä, Raamatun tutkimista, ilmoitustietoa, rukousta jne. Uskontojen lisäksi tai sijasta voi tietysti uskoa muitakin ideologioita. Usko ja ideologiat antavat ohjeet niissä asioissa, joissa tieteellinen tieto ei riitä. Uskontoja ja ideologioita ei pidä kaikkia halveksia (niin kuin Marx, jonka opista tuli silti myös monta ideologiaa), ne ovat ihmiselle välttämättömiä, niiden avulla ratkaistaan ne asiat, joissa tieto ei riitä. Pitää vain valita se oikea usko: tämä on helppo sanoa, mutta vaikea tehdä, koska Jumala on salattu Jumala.

    Tieteellinen vastaväite tälle väittämälle tieteen rajoittuneisuu­desta on se, että jos arvoista on sovittu ja tosiasiallinen tilanne tieteen pohjalta tarpeeksi tunnetaan, tiedetään elämässä aivan tarkkaan, mitä pitäisi tehdä. Mutta joka tapauksessa arvoista emme pysty päättämään tieteen pohjalta, ja tosiasiallisen tilan­teenkin tietämi­nen monimutkaisissa elämäntilanteissa on tieteen pohjalta vähän niin ja näin. Vastaväite, että arvoista ei tieteen tarvitsekaan päät­tää, ei ole täysin oikea. Arvot ja tieto eivät ole täysin toisistaan erillisiä asioita. Jos tietäisimme kaiken, kaikki asiat koko maail­mankaikkeudesta, ihmisen elämästä ja yhteiskun­nasta, ehkä sil­loin tietäisimme myös mitkä arvot olisi  mil­loinkin valittava ja mikä milloinkin olisi oikea teko.

    Me ihmiset joudumme siis edelleen nykyaikaisten kehittynei­den tieteidenkin aikana jossakin määrin toimimaan uskon ja ide­ologi­oiden varassa. Silloin filosofinkin pääkysymys on edelleen, miten uskomusten alalla ratkaisemme mikä on totta ja mikä er­hettä, eikä miten ratkaisemme sen tieteen alueella. Tieteen alu­eella ovat muut tiedemiehet sitä paitsi käytännössä aika kypsiä it­sekin rat­kaisemaan tämän ongelman, vaikka varmasti hyötyisi­vät tieteen filosofian tuntemisesta ainakin nykyaikaisessa atomi­fysiikassa. Tähän asiaan palataan aineen rakennetta mietittäessä.

 

 

 

            2. Totuus

 

            a. Käsitemäärittely

 

 

Mikä on totuus? Se on yksi tietoteorian peruskysymyksistä. To­tuus on kaikki paikkansapitävät asiat. Totuuden määritelmä on juuri se sama, mikä sen määritelmä on normaalissa Suomen kie­lessä. ”Totuus”- käsite ei oikeastaan tarvitsisi muuta määrittelyä eikä selvitystä.

    Se kyllä usein keskustelussa pitäisi sopia, onko ”totuus” sub­jek­tin (filosofi) käsite vai objektin (todellisuus) käsite vai tietty suhde näiden välillä, totuus-suhde filosofin tiedon ja objektiivi­sesti olemassaolevan todellisuuden välillä.

    Tässä esityksessä ”tieto”-sana on varattu subjektille, ja ”totuus” tarkoittaa toisaalta asiantiloja, tosiasioita, todellisuutta, ja toi­saalta totuus-suhdetta tiedon ja todellisuuden välillä. ”Totuus”-sana on tässä pääasiassa objektin käsite, kun usein sitä käytetään nimenomaan subjektin käsitteenä. Tämä vastaa yleis­kieltä, mutta yleiskieli on hieman epäselvä, epätäsmällinen. Mo­derni logiikka on analysoinut asian kaikinpuolisesti, mutta muo­dollinen logiikka on liian tekninen asia tässä esitettäväksi.

    Että käsitemäärittely tulisi täysin selväksi ja totuuden suhde tie­toon ja uskoon tulisi myös määriteltyä, piirretään vielä seu­raava kuvio:

 

 

 

 

 

 

 

 

Keskiviivan oikealla puolella on äärettömyyksiin jatkuva ääretön määrä tosia asioita, vasemmalla puolella ovat epätodet asiat, ää­retön määrä niitäkin.

 

A. Totuus, ääretön niin kuin kaikkeuskin.

 

B. Ääretön määrä epätosia asioita, erehdyksiä, kuvitteellisia asioita, valheita.

 

Ympyrä C. Tieto, eli tieteellisen tiedon varassa totena pidetyt asiat. Äärellinen, mutta laajenee jatkuvasti sikäli kuin tiedon kehi­tys aina vain menee eteenpäin ihmiskunnassa.

 

Ympyrä D. Uskon varassa totena pidetyt asiat.

 

E. Asiat, joita tiedon pohjalta pidetään tosina, mutta ovatkin epätosia, emme vain tiedä sitä.

 

F. Asiat, jotka ovat yhteistä tietoa sekä tiedolle että uskolle, esim että Jeesus on todella elänyt henkilö, ja että hän on kuollut ris­tillä.

 

G. Asiat, jotka luullaan todeksi jonkin uskon pohjalta, mutta jotka kuitenkaan eivät pidä paikkaansa, esim mahdollisesti se, että maailma olisi luotu 4004 eKr.

 

H. Asiat, joissa erehdymme sekä tiedon että uskon pohjalta.

 

I. Asiat, jotka uskon pohjalta ovat tosia, mutta tiede ei huomaa niiden totuutta (Lukija saa itse miettiä ympyrän kohdan)

 

Ympyrät C ja D yhdessä. Ihmisen tieto, tiede, filosofia ja uskonto (5).

 

_____________________

 

 

Tällainen kuvio selvittää tietysti asian vain joltakin kannalta  ja on jossakin toisessa suhteessa taas huono. Se antaa kuitenkin tässä yhteydessä riittävän selvän kuvan näiden sanojen merkityksistä ja merkityssuhteista. Kuvio valaisee asiaa erityisesti siinä suhteessa, että meidän ongelmamme ei ole siinä, ettemmekö ymmärtäisi näiden sanojen merkityksiä ja osaisi niitä käyttää, vaan siinä, ettemme tiedä, mikä on totuus, emme tiedä, mitkä käsitykset me­ne­vät mihinkin kohtaan.

    Nykyaikainen tietoteoria menee harhaan juuri tässä kohden. Markus Lammenranta on tehnyt hyvän yhteenvedon filosofien nykyisistä ajatuksista (6).

    On nimittäin olemassa parempikin lähestymistapa kuin näillä filo­sofeilla. Totuuden korrespondenssiteoria - että tieto on totta jos se vastaa todellisuutta - ja realismi - että ulkomaailma on olemassa eikä pelkästään meidän havaintomme siitä - pitäisi hy­väksyä itses­täänselviksi lähtökohdiksi, ja sitten pitäisi hypätä tietoteorian ulkopuolelle: kumulatiivinen tiede vuosisatojen kulu­essa (ja myös koko universumissa eikä pelkästään maapallolla) suorittaa vertai­lun tiedon ja todellisuuden välillä.

    Korrespondenssiteorian ongelmahan on se, ettei vertailua tie­don ja todellisuuden välillä  voida suorittaa, koska me emme tiedä minkälainen todellisuus on, ja siksi tietoa ja to­tuutta ei voi asettaa vierekkäin ja verrata vastaako tieto totuutta, todel­lisuutta. Tästä syystä käytännössä tarvitsemme muitakin totuus-teorioita, mutta korrespondenssiteoria on silti ainoa tosi ja oikea, muut ovat täydentäviä ja lähinnä vain kuvaavat kuinka totuuteen ajattelussa ja tieteessä käytännössä päästään.

    Vaikka onkin totta, että meillä loogisista syistä on tiedossamme vain havainnot todellisuudesta eikä todellisuus itse (Berkeley, Hume, Kant), ja vaikka havaintokategoriamme (teoriamme, havaintotapamme) väistämättä rakentavat todellisuuskäsitystämme itse todellisuuden lisäksi, on kuitenkin järkevää hylätä tietoteoreettinen idea­lismi, todellisuuden, ulkomaailman olemassaolon epäily, ja hy­väksyä realismi, ulko­maailman olemassaolo ja siihen liittyen to­tuuden korrespon­denssiteoria.

    Jos idealismi uskalletaan hylätä, ei tarvita niitä pitkällisiä selvi­tyksiä, joihin nykyajan filosofia on tietoteoriassa sortunut. On niilläkin tietysti jokin merkitys filosofisena perustutkimuksena.

    Onko tietomme totta, siinä on koko tiedon ja totuuden on­gelma, ainakin se on tämän kysymyksen pääasiallinen ja tärkein puoli. Tämä on tärkeätä, eikä tiedon ja totuuden käsitteiden lopu­ton selvittely, niin kuin analyyttisessa filosofiassa tehdään. Me tie­dämme, että muillakin tähdillä kuin auringolla on maapallon kokoisia planeettoja, tämä käsitys menee keskiviivan oikealle puolelle kohtaan C. Kuitenkin saattaa joskus osoit­tau­tua, että vain auringolla oli tällaisia planeettoja, ja muut tähdet vain kiertävät toisiaan ilman muita kuin jättiläisplaneettoja, jolloin käsitys me­neekin kohtaan E. Me emme kunkinhetkisistä käsityksistämme koskaan tiedä - elleivät ne ole aivan varmoja - mitkä menevät kohtiin E ja G, mutta me tiedämme, että tällainen vaara on aina olemassa.

    Tiedon ongelma on tavallaan samanlainen kuin mustasukkai­sen puolison. Olisi kiva kun tietäisi, että totuus on, että puoliso on ollut uskollinen, mutta totuus saattaakin olla, että hän onkin ollut uskoton. Näin vaikea ongelma on siis tiedemiehilläkin ja fi­loso­feilla, mutta siihen voi tietysti yrittää suhtautua rauhallisesti, sii­hen voi suhtautua monella eri tavalla. Ongelma on väistämätön ja pysyy varmaankin koko ihmiskunnan iän. Se pysyy täsmälleen niin kauan kunnes tiedämme kaikki. Mitä sitten olisi kaiken tie­täminen? Tätäkin voitaisiin pohtia tietoteorian valaisemiseksi.

 

 

 

            b. Ensimmäinen sisällöllinen vastaus: Miten saavutamme totuutta?

 

Miten saavutamme totuutta? Mistä tiedämme, mitkä asiat pi­tävät paikkansa? Tämä on käsitemäärittelyn jälkeen ensimmäinen sisäl­löllinen vastaus samaan peruskysymykseen: ”Mikä on to­tuus?”

    Ensinnäkin siis tieteellisen menetelmän avulla.

    Toiseksi uskon ja ilmoituksen avulla. Intuition, tunteen, sydä­men ja omatunnon avulla, ja miksei vielä esim mystisen mietiske­lyn avulla. Nämä voidaan kaikki laskea jollakin tavoin saman alu­een tietotavoiksi.

    Lisäksi kokeilemalla ja käytännön kokemuksista, kuuntele­malla muita, kysymällä vanhemmilta ja viisaammilta jne.

    Tämä käytännöllinen tapa suhtautua tietoteoriaan filosofeilta usein puuttuu. Käytännön ihmiselämässä se on kuitenkin tärkein tapa suhtautua tietoteorian ongelmiin. Eikä ole mitenkään väärin tehdä siitä filosofisesti pätevää ratkaisua tietoteoriaan: tällainen suhtautuminen saattaa olla hedelmällinen oivallus tietoteoriassa. Näillä tavoilla sellaisetkin keksijät käytännössä päätyvät oivalluksiinsa jotka eivät tällaista tietoteoriaa teoriassa kannattaisikaan.

    Nämä mainitut nykyajan tietoteoreetikotkin ovat suurissa vai­ke­uksissa miettiessään millä perusteella he pitävät jotakin tieto­teo­rian teoriaa parempana kuin jotakin toista teoriaa. Joudutaan miettimään tiedon ”oikeutusta” - varmasti epäselvä käsite - ja sen perusteita. Parempi olisi hypätä tietoteorian ulkopuolelle ja ottaa kriteeriksi koko oma maailmankuva ja kasautuva tieto tieteissä.

 

 

            c. Toinen sisällöllinen puoli: Mitkä asiat ovat totta?

 

Totuudessa on toinenkin oleellinen sisällöllinen puoli. Nimit­täin: Mitkä asiat ovat totta? Mikä on tärkein totuus? Mikä on tiedetty­jen totuuksien kokonaisuus tällä hetkellä?

    Jos tietäisimme, mitkä asiat ovat totta, koko filosofia voitaisiin lopettaa tähän, ja puhuttaisiin vain tiedosta ja sen käytöstä. Näinhän ei nyt ole, niin että kysymykseen ei ole muuta vastausta kuin että jokaisesta asiasta voidaan yrittää tutkia ja saada tietää, mikä on totta, ja tieteiden tulokset on se mikä on tiedettyjen totuuksien kokonaisuus tällä hetkellä, vaikkei se tieto ole täysin varmaa. Nykyään esi­merkiksi tiedämme, mikä on totta maan ja auringon suhteesta. Maa kiertää aurinkoa, vaikka näennäisesti on toisin ja aikaisem­min se asiantila luultiin todeksi.

    Tämä on tieto ihmisen kannalta. Ihmistä korkeampien olento­jen kannalta asia on toisin. Jumalalle hänen tietonsa ja totuus ovat sama asia.

    Totuus koko maailmankaikkeudesta ja ihmisen suhteesta kaik­keuteen on, että ainakin maapallon ihmisen pitäisi uskoa Jeesuk­seen. ”Minä olen tie, totuus ja elämä”, sanoi Jeesus, ja tarkoitti, mitä sanoi, totuutta. Jeesus tietää totuuden, ja hänen ei sentakia tarvitse harrastaa filosofiaa. Me lähestymme totuutta uskomalla Jeesuksen opetuksiin.

    Tämä on ilmeisesti myös se kaikkein tärkein totuus, se että mei­dän pitäisi uskoa Jeesukseen.

 

Mutta filosofinen ongelma ei ole tässä, pelkästään totuuden ym­märtämisessä, filosofinen ongelma on ennenkaikkea todistaa se, ja todistaa ja saada tieto kaikista muistakin asioista, kaikista eri­laisista tosista asioista ja totuuden kokonaisuudesta. Mutta jos uskonasiat voitaisiin todistaa, uskoa ei tarvittaisi. Ihmisen asema on sellainen, että uskonasiat jäävät salaisuuksiksi, uskonvaraisiksi totuuksiksi.

    Yrittääkö tässä näinollen filosofia liikaa? Silloin kun yritetään saada tieto kaikista asioista, uskonasioistakin? Mennäänkö yli filosofian tai pa­remminkin ihmisen alueen? Polyneesialaiset (Samoalla) syyttä­vät papalageja (lausutaan papalangeja, ja tarkoittaa länsi­maisia ihmi­siä) tästä, he eivät esimerkiksi aiokaan ratkaista saas­tumisen on­gelmaa maailmassa, vaan sanovat, että papalagit ovat niin vii­saita (tietorikkaita), että kyllä he keksivät keinon joku päivä. Ehkä se on siis vitsi (7).

    Filosofian ongelma ei ole totuuden käsitteessä, vaan totuuden saavuttamisessa ja enemmänkin tiedon ja luulon ja uskon käsit­teissä. Ihmisen ja tiedemiehen ja filosofin ongelma on siinä, miten hän voi olla varma tietojensa totuudesta. Sentakia:

 

 

            Tietoteorian ongelma käytännössä on ongelma siitä,

            miten tietoa saavutetaan ja miten varmaa tämä tieto

            sitten on. Ja tieto parhaimmillaankin on aina vain kuvaus

            todellisuudesta, kuvaus totuudesta.

 

 

Analyyttisen filosofian suurin hahmo, filosofi Ludwig Wittgen­stein oli ehkä lähestymässä tämäntyyppistä filosofista mielipi­dettä, koska hänellä oli myöhäisfilosofiassaan paljon mietiskelyjä ”varmuudesta” (8).

    Totuus on se, miten asiat ovat. Tieto on totuutta, jos se on var­maa tietoa todellisuudesta ja osuva kuvaus todellisuudesta. Mil­loin siis tieto on varmaa, milloin kuvaus on paras mahdolli­nen? Totuus itse on käsitteellisesti selvä asia, sen saavuttaminen vain on ongelmalista, ja sen saavuttamisen tavassa on filosofisen ana­lyysin paikka. Se on sama kuin analysoida ja tutkia tieteellistä menetelmää ja uskonnollisia menetelmiä totuuden saavuttami­sessa. Ja kaiken tiedon varmuuden arvioinnissa on toinen filoso­fi­sen analyysin paikka. Kolmas on käsitteenmuodostuk­sessa, sen pohtimisessa, minkälainen kuvaus mistäkin asiasta on paras mah­dollinen. Neljäs on yrittää tutkia ihmisten havaintokategorioiden suhdetta todellisuuteen.

    Voidaan tietysti mietiskellä myös sitä, missä asioissa on yksi ja vain yksi totuus, ja missä asioissa on monta totuutta ja näkökul­maa (Nietzschen - klassikoksi - surkean vähäinen panos tietoteo­riaan) (9). Samoin voidaan miettiä osatotuuksien suhdetta koko­naistotuuteen jne ja äärettömien totuuksien suhdetta äärellisiin totuuksiin: mutteivät nämäkään asiat tee totuuden käsitettä itses­sään problemaattiseksi, ne ovat samanlaisia ongelmia kuin tulee kaikessa käsiteanalyysissa.

 

 

 

            3. Rationaalinen tieto ja empiirinen tieto

 

 

Tiedon kasautumisessa ja hankkimisessa on havaittavissa tietty rationaalisen ja empiirisen tiedon vuorovaikutus. Tämä valottaa oleellisesti kysymystä: ”Miten saavutamme tietoa?” vaikka sitä perinteisesti on tarkasteltu kysymyksenä tiedon alkuperästä (K 10). Ra­tionaalinen tieto on ajattelun ja matematiikan avulla päässä jä­sennettyä tietoa, ja empiirinen tieto on kokemuksesta eli aistiha­vaintojen avulla todellisuudesta saatavaa tietoa.

    Ensin meillä on jokin havainto tutkittavasta ilmiöstä (empiirinen tieto), esimerkiksi: ”Näen jotakin”. Sitten muodos­tamme havain­nosta jonkin käsityksen niillä havaintomalleilla, joita meillä on aivoissamme perinnöllisistä syistä ja oppimisen kautta (rationaalinen tieto): ”Näen olennon”. Sitten perehdymme asiaan huolellisemmin tämän käsi­tyksen (”olento”) viitoittamalta pohjalta: olentoahan voi tutkia, katso­kaamme minkälainen olento (saamme empiiristä tietoa). ”Näyttää lehmältä”. ”Lehmä” on taas käsite, rationaalista tietoa empiirisen tutkimuksen pohjalta. Kun asiaan on perehdytty huo­lellisemmin, muodostamme uuden käsityksen: ”Olikin aasi”. Jäl­leen pereh­dymme asiaan yksityiskohtaisemmin ja perusteelli­semmin, ja jäl­leen muodostamme uuden käsityksen. ”Ruskea, huonokuntoinen aasi”. Uuden käsityksen pohjalta taas tutus­tumme asioihin, yhdis­tämme tutkittavan asian toisiin ilmiöihin, muodostamme uusia käsityksiä, perehdymme niiden pohjalta taas asioihin jne.

    Teoria (käsitys), käytäntö (tutkimus, toiminta); teoria, käy­täntö; teoria, käytäntö on jatkuva prosessi, jossa tieto aina tulee kor­keammalle tasolle, jatkuvasti tarkentuen, täsmentyen ja välillä mullistuen. On hieman yllättävää ja hämmästyttävää, että filoso­fian historiassa tämän on selkeimmin esittänyt Mao Tsetung, kaikkien tuntema Kiinan vallankumouksen johtaja. Hän on filo­sofiassaan erittäin kauniisti esittänyt tämän tiedon kasvuproses­sin. Nämä Maon ajatukset sisältyvät hänen kirjoitukseensa ”Käytännöstä” vuodelta 1937 (10).

    Tiedon alkuperästä voidaan lyhyesti sanoa ainoastaan se, että tietoa saadaan pääasiassa kolmesta lähteestä: havaintojen kautta kokemuksesta, ajattelun avulla asioiden loogisista, käsitteellisistä ja matemaattisista suhteista, ja uskon kautta Jumalan ilmoituk­sesta, ja mystinen mietiskely ilmoitukseen liittyen ehkä neljäntenä tietotapana. Mutta ovatko usko ja mystiset kokemukset ja oival­lukset tietoa? Joka tapauksessa ne lisäävät ymmärrystämme ja il­man niitä kuvamme todellisuudesta on väärä ja puutteellinen. Havaintojen ja ajattelun suhteen on huomattava, että ne ovat kulttuurisesti muokkaantuneita ja on hyvin ongelmallista, mitä  meidän a priori- tietomme oikein on, se tieto mikä on sisäänrakennettuna valmiina ihmisessä.

    Empiirinen tieto on tieteen kannalta tärkeintä, muttei voida sa­noa, että ”Kaikki Tieto” tulisi viime kädessä kokemuksesta, niin­kuin marxilaiset sanovat, asia on hieman monimutkaisempi juuri meidän havaintokategorioidemme syntymisen problemaattisuuden takia. Esimerkiksi lapsi näkee ja kokee asioita, joita aikuisena emme enää näe. Kai­ken tiedon on kyllä vastattava todellisuutta ja vastaavuus on empiirisesti verifioitava (osoitettava todeksi), tämä on tärkeä tieteellinen periaate, kuitenkin lähinnä vain juuri empiirisen tiedon suhteen.

    Ihmisen tilanne on sellainen, että totuuteen pääsemiseksi useim­missa suurissa kysymyksissä tarvitaan kaikki nämä kolme tieto­lähdettä. Ilmoituksenkin ymmärtäminen vaatii havaintoja ja ajatte­lua, sekään ei yksin riitä, vaikka joku kiihkouskovainen ko­vasti saattaisi haluta niin. Ilmoituskin ymmärretään aina oman maailmankuvan pohjalta. Saman ilmoituksen sisältö muuttuu oleellisesti, kun maailmankuva muuttuu. Ja Jumalan kannalta on­gelma on siinä, että hänen on annettava ilmoituksensa niin, että ihminen voi sen ymmärtää, ihmisen maailmankuvan mukaan, joka maailmankuva vielä muuttuu ihmisellä jatkuvasti historiallisen kehityksen myötä.

    Ateistit tietysti kieltävät Jumalan ilmoituksen merkityksen tie­don lähteenä, ja siinä mielessä he ovat oikeassa, että se on us­konasia. Se voidaan hyväksyä filosofiseksi periaatteeksi kunkin filosofin maailmankatsomuksen mukaan, mutta tieteelliseksi peri­aatteeksi se voidaan hyväksyä ainoastaan jos ajattelumme ja havainto­jemme pohjalta Jumalan olemassaolo voidaan todeta tieteellisenä totuutena, ja jos pystyttäisiin aukottomasti sanomaan, mikä ilmoitus tulee juuri häneltä.  Näinhän ei nyt ole.

    Nythän ei monessakaan suhteessa voida väittää, että Jumalan ole­mas­saolo olisi tieteellinen totuus. Mutta toisaalta: filosofithan edel­leen epäilevät myös koko ulkomaailman olemassaoloa, siis heille ei pysty todistamaan edes itsestäänselviä tosiasioita tieteel­lisesti pätevästi. Filosofit vaativat 100%:sta varmuutta ennenkuin he hyväksyvät Jumalan olemassaolon tieteellisenä tosiasiana; mutta eihän mitään muutakaan varmasti tiedetä!

    Berkeleyn filosofia (Berkeley huomasi, että kaikki tieto on ihmi­sen päässä, havainnoissa jne ja totesi loogisesti, että ehkei muuta ole olemassakaan kuin havainnot. Tätä johtopäätöstä on äärim­mäisen vaikea kumota, eikä sitä voidakaan kumota pelkäs­tään tietoteoreettisella ajattelulla. Sen kumoamiseksi tarvitaan empii­risiä tosiasioita, metafysiikkaa, tieteitä ja koko filosofian koko­naisuus) oli ehkä Jumalan lähettämä reduktio ad absurdum (filosofinen väittelyperiaate, jossa vastustajan mielipiteen osoite­taan johtavan mielettömyyksiin) Jumalan olemassaoloa epäileville filosofeille: ette te pysty todistamaan Jumalan olemassaoloa, muttette te pysty todistamaan edes ulkomaailman olemassaoloa, itsestäänselvää tosiasiaa.

    Voidaan myös väittää, että Jumalan olemassaolo ja todistus siitä ihmisen sydämessä juuri onkin ainoa varma tieto. Siltä puuttuu kuitenkin se oleellinen tiedoksi kutsumisen edellytys, että se olisi vakiintunutta ja todistettua tieteellistä tietoa. Se on sen­tyyppistä tietoa, että vaikka se on joillekin täysin varmaa, kaikkia he eivät kuitenkaan pysty saamaan vakuuttuneiksi. Jokin tieteelli­nen to­distustapa ja näyttö puuttuu. Lakatkaamme pohti­masta tätä asiaa ja pitäkäämme yhteisenä käsityksenä, että kysy­mys on uskonasi­asta ja tieteellistä varmuutta ei ole kumpaankaan suuntaan. Filo­sofinen varmuus joillakin on. Tässä kirjassa esite­tään yksi uusi Jumala-todistus: kehitysopista ja tähtien ja planeet­tojen suuresta iästä ja lukumäärästä seuraa todennäköi­sesti ihmistä korkeampien olentojen - näin myös Jumalan - olemas­saolo (katso luku Elämä muilla taivaankappaleilla).

    Tietoteorian ongelmia ei ole perinteisesti länsimaisessa filoso­fi­sessa traditiossa käsitelty edellä olevalla tavalla. Enemmän filo­sofit ovat tarkastelleet niitä perusteita, aksioomia (perusväittä­miä) ja loogisia askeleita, joihin tietomme perustuu. Niiden tarkka selvittäminen ja problematisointi on katsottu aino­aksi to­della filosofiseksi tavaksi suhtautua tietoteoriaan. Tämä asennoi­tuminen perustuu englantilaisen filosofin David Humen skepti­sismiin ja Immanuel Kantin filosofiaan.

    Jos tässä traditiossa pitäydyttäisiin, kaikki edellä esitetty olisi  filosofisesti triviaalia. (Triviaalia on filosofinen muotisana ja tar­koittaa suomeksi: yhdentekevässä ja yksinkertaisessa naiviudes­saa turhanaikaista ja käsiteltävän asian kannalta epäoleellista).  Se, että edellä esitetyt ajatukset ovat filosofisesti mielenkiintoisia, on selkeä todiste siihen suuntaan, että tietoteoriassa on hyödyl­listä välillä luopua tästä perinteisestä skeptisestä tarkasteluta­vasta. Skeptisismin vaara on siinä, ettemme pysty uskomaan mi­hinkään poliittisiin emmekä uskonnollisiin oppeihin, ja lopputulos on, ettemme pysty toimimaan yhteiskunnallisen oikeudenmukai­suuden hyväksi, emmekä evankeliumin ymmärtämisen ja levittä­misen hyväksi, mitkä asiat olisivat kuitenkin mahdollisimman tär­keitä. Kaikki toiminta ja tekeminen vaatii jotakin varmuutta jos­takin.

    Jos ne filosofit, jotka epäilevät ulkomaailman olemassaoloa, olisivat tosissaan, he eivät pystyisi edes kävelemään, sillä maan­kamaran olemassaolo ei olisi varmaa seuraavalla askeleella, ja he epäilisivät koko ajan putoavansa tyhjyyteen.

    Tässä tulee jonkinlainen terve maalaisjärki mukaan. Jos et­simme täydellistä tietoa, seuraa käytännössä, ettemme voi toimia; jos taas ryhdymme toimimaan liian heppoisilla tiedoilla, olemme horjuvalla pohjalla toiminnassamme.

    Vielä näkökulma naisen logiikkaan; näkökulman vaihto: onko meille tärkeätä juuri totuuden tietäminen? Miten olisi totuuden vaistoaminen, uskominen, ”fiilis” ja toimiminen sen mukaan? Joskus se riittää, joskus ei, on turha myöskään halveksia tietoa.

 

 

 

 

            4. Tiedon kommunikoitavuudesta

 

 

Tiedossa on siis kolme perusongelmaa:

1. Milloin tieto on varmaa, kuinka varmaa se on,

2. millainen on osuva kuvaus tutkittavasta ilmiöstä ja tämän ta­kia:

3. miten tieto kommunikoidaan?

    Osuvan kuvauksen ongelma johtaa meidät vielä ensin takaisin sii­hen, että varmaakin tietoa on. Nimittäin tietylle yhteisölle, tie­demiehille ja tietylle yleisölle tietty kuvaus voi olla oikea ja paras mahdollinen. Jos teoria on 1. mielessä riittävän oikea ja rajaukset muihin ilmiöihin on suoritettu oikein, ja kuvauksen ymmärtävä yhteisö näkee että tiedon avulla ennustettavat tapahtumat mene­vät niinkuin pitääkin, niin tässä kontekstissa (yhteydessä) tieto on silloin totta, ja varmasti totta, koska mitään muuta ei voi tapah­tua, ja kuvaus on paras mahdollinen, koska parempaa ei tarvita. Teoria kuvaa ilmiön ja kommunikoi ilmiön, kaikki näkevät kuinka asia on.

    Esimerkiksi nykyinen tieto maan ja auringon suhteesta on ylei­sessä muodossa koko ihmiskunnan tietoa, ja jokainen voi katsoa tietosanakirjasta täsmälliset luvut etäisyyksille jne. Tarvittavat käsitteet, kiertorata, kiertoaika jne ovat kaikkien tiedossa. Tieto on varmaa, siitä on olemassa hyvä kuvaus, jonka kaikki ymmär­tävät. Mutta jos maapallo yhtäkkiä pysähtyisi? Silloin ollaan tä­män teorian rajoilla, jokin ulkopuolinen voima on vaikuttanut, teoriamme tietyssä kontekstissa oli silti siihen asti tosi.

    Tietyssä kontekstissa siis tieto on totta, absoluuttisesti totta. Ky­seinen ilmiö tai asia tiedetään ja tunnetaan, tiedetään, mikä siinä asiassa on totuus. Kun ennusteet alkavat mennä eri tavoin kuin pitäisi, ollaan tämän kontekstin rajoilla, jokin muu ilmiö vai­kuttaa asioihin, tarvitaan korkeamman tasoinen teoria, joka selit­tää sekä jo tunnetun ilmiön, että tämän uuden havainnon ja teorioiden erilaisuuden syyn.

    Yleensä ajatellaan tietoa vähän niinkuin likiarvona totuudesta, mutta tietyssä määritellyssä kontekstissa on myös täysin varmaa tietoa, absoluuttista tietoa.

    Tämä konteksti on siis:

se, mitä väitetään,

se kieli, millä väitetään, ja

se yhteisö, joka väitteen ja tätä kieltä ymmärtää.

 

Tämän yhteisön ja kielen sisällä voidaan teoria ja todellisuus panna vastakkain ja jos sopivia tutkimusmenetelmiä löytyy, pys­tytään selvittämään, onko teoria tosi vai ei. Silloin on sama, pu­hutaanko tiedosta vai totuudesta, tieto on tässä kohden totta.

    Totuuden saavuttaminen edellyttää näinollen

- yhteisön rajaamisen

- ilmiön rajaamisen

- tieteellisen kielen kehittymisen ilmiöstä

- oikean teorian löytämisen ilmiöstä

- sopivien tutkimusmenetelmien keksimisen, jotta teoria voitaisiin verifioida tai falsifioida, osoittaa oikeaksi tai vääräksi.

 

Siitä, että filosofian suurille kysymyksille ei löydy yksiselitteisiä ja asiat ratkaisevia tutkimusmenetelmiä, ei suinkaan seuraa - niin­kuin looginen empirismi ja analyyttinen filosofia väittivät - että ne ovat näennäiskysymyksiä enää sitten kun käsiteselvennykset on tehty ja käsitesekaannukset selvitetty. Ratkaisevia kokeita, testejä tai muita keinoja ei vain ole, ainakaan vielä, ja kaikki nämä muutkin edellytykset on vaikea täyttää ja täsmentää näissä kysy­myksissä.

    Koko maailmankaikkeuden ja sen kaikkien osien historia alusta loppuun ja sen selitys ja kuvaus tietyssä yhteisössä kyllä sitten ratkaisisi kaikki asiat, mutta me emme tiedä koko maail­mankaik­keudesta vielä paljon mitään (K 11), ja jos tietäisimmekin itse, ei yhteisömme pystyisi sitä ymmärtämään. Jos Eenok ”Pikku-Jehovana” – niin kuin häntä taivaassa nimitettiin - tulisi tänne kertomaan, mitä hän oppi opiskellessaan taivaassa, mitkä tapahtumat Eenokin kirja kertoo, emme me yksinkertaisesti ymmärtäisi hänen sanomaansa, eikä hänelle ihmisikä riittäisi sen kertomiseen.

 

 

 

            5. Mitä kosmologiasta tiedetään ja mitä ei tiedetä

 

 

Ajatelkaamme esim kosmologiaa (maailman syntyä ja kehitystä) nyt ensin tietoteorian kannalta: mitä totuudesta tiedetään? Me tiedämme kolmenlaisia asioita ja vain nämä:

-  miltä maapallo ja sen asiat näyttävät ihmisen näkökulmasta ja tällä tieteen tasolla,

- että universumi näyttää koostuvan galakseista, linnunradoista, joka suuntaan äärettömyyksiin asti, ja ne, tai ainakin osa niistä tai niiden osista painuvat välillä kokoon, mustiksi aukoiksi ym kuol­leiksi tähdiksi (11), ja nämä kasat räjähtävät taas uudelleen, ja

- että koko kaikkeus on ikuinen ja ääretön, vaikka me emme täsmällisesti tiedä emmekä ymmärrä, minkälaista todellinen ikuisuus ja äärettömyys ovat. (Alkupamausteoria kieltää tämän väitteen, mutta itsestään selvältä tuntuisi, että tämä väite on tosi ja alkupamausteoria koko kaikkeuden suhteen on juuri siksi väärä jo loogisista syistä.)

 

Siis me emme tiedä esim

- mikä on kaikkeuden kokonaiskehitys ja kokonaisaika paitsi että se on ”yksi ja ikuinen ympyrä” (Herakleitos), (niin kuin Jumalankin kulku on yksi ja ikuinen ympyrä (Pyhät kirjoitukset, mm Mormonin kirja, Alma 37:12)),

- miten ihmiskunnan synty tapahtui ja miten se loppuu,

- me emme tiedä edes, mikä ihminen on,

- me emme tiedä, onko muilla taivaankappaleilla elämää, ja jos on, niin minkälaista,

- me emme tiedä onko maapallolla aina ollut samat luonnonlait kuin nyt, onko muilla taivaankappaleilla samat luonnonlait, em­mekä tiedä minkälaisia mahdolliset erilaiset luonnonlait olisivat.

 

Tietysti perimmäiset luonnonlait ovat samat kaikkialla, mutta me emme tiedä, voimmeko vielä nähdä minkälaisia ne yleisimmässä muodossaan ovat, mitkä ovat paikallisia ja hetkellisiä lakeja ja mitkä yleisiä ja aina päteviä. Esim ihmisen ikä, nyt se on n 70-80 vuotta, mutta ainakin Raamatun mukaan se on joskus ollut 120 vuotta ja Aatamin aikana n 900 vuotta. Tämä voisi fysikaalisella tasolla selittyä sillä, kuinka paljon avaruussäteilyä on eri aikoina päässyt ilmakehän läpi.

    Kun yleistämme, yleistämme maapallolta ja nykyhetkestä  kat­soen, ja se on luvaton yleistys. Maapallon ilmiöistä ei voi yleistää galaksien ilmiöihin, mutta galaksien ilmiöt tuntien olisi helppo käsittää maapallon ilmiöt. Koko kokonaisuuden tuntien tunti­simme myös maapallon ilmiöt.

    Mutta ei päinvastoin. Tätä tiede ja filosofia maapallolla yrittä­vät, mutta niinkuin Kant ja Platon oivalsivat, sille yritykselle ja ym­märrykselle on rajat (12). Jos ihmiskunta eläisi ikuisesti, jos­kus ymmärtäisimme kyllä kaikki. Mutta siihen menisi tosiaan ikuisuus aikaa ja ehkä se on myös jossakin muualla jo tapahtunut, jo ikui­suus sitten...

 

 

 

            6. Popularisoinnista

 

 

Tulemme vielä popularisoinnin asiaan. Tiede on tiedeyhteisön tietoa ja totuutta, ihmiskunnan tieto on popularisoitua tietoa. Vasta popularisoitu tieto on ihmiskunnan tietoa, ihmisten nykyi­nen käsitys totuudesta.

    Näinollen popularisoinnin halveksiminen on tiedon jättämistä puolitiehen. Voidaan väittää, että tieto on oikeastaan tietoa vasta sitten kun on kehitetty kaikille ymmärrettävät käsitteet asiasta ja tällä kielellä on pystytty selvittämään ja kuvaamaan ne ilmiöt, jotka kulloinkin halutaan kuvata.

    Popularisointi ei siis ole halveksittavaa eikä mahdotonta, vaan vaikea ja tärkeä tieteellinen tehtävä. Muuten tietoa ei ihmisillä itse asiassa kysymyksessä olevasta asiasta vielä ole.

    Tätä ei selvästikään ole oikein ymmärretty tieteellisessä ja filo­so­fisessa keskustelussa. Popularisointia on usein vähätelty, mutta tietoteorian pohjalta huomaamme nyt, että tiedosta puhuminen vaatii myös yhteisöstä ja kommunikoinnista, kielestä, puhumisen. Oikea ja varsinainen yhteisö tiedolle on koko ihmiskunta, ei tie­tenkään heikkolahjaiset ja lukutaidottomat jne, vaan jonkunlaiset peruskoulutasoiset ihmiset (K 12). Siis tietoa tavallaan ovat vasta kou­lukirjat, kun taas uudet teoriat ovat tietoa vasta siinä vaiheessa kun ne esitetään koulukirjatasoisena esseenä. Tiedemiesten yksin jakama tieto ei ole vielä tietoa, ihmiskunnan tietoa. Esimerkkinä voidaan ajatella kuumatkaa. Tavallinen ihminen ei pysty kaikkia yksityiskohtia käytännössä laskemaan ja tekemään, mutta hän pystyy ymmärtämään maan ja kuun suhteen ja miten lento tapah­tui. Kuumatkan sisältämä tieto ja teoria on suurimmaksi osaksi ihmiskunnan yhteistä tietoa jo, mutta sen tekemiseen tarvittava tietotaito on vain tiedemiesten ja insinöörien tietoa. Kuitenkin he pystyvät nykyään hyvin popularisoimaan tietonsa tässä kohden.

    Tiedon tulo yleiseksi tiedoksi on silti myös ongelmallista. Usein uutta tietoa kannattaa vain pieni osa ihmisistä ja vasta vähi­tellen uusi näkemys saa voiton. Usein tieto vielä menee yhtei­sössä läpi jossakin vesitetyssä muodossa, typistetyssä tai vääristellyssä muodossa. Aatteiden kohdalla tämä varsinkin on tyypillistä. Tässä on yksi syy, miksi popularisointia voidaan myös halveksia ja vastustaa. Mutta tässä on kysymys popularisoinnin laatuta­sosta. Popularisointi voidaan tehdä myös oikein, vääriste­lemättä ja vesittämättä, ja se on vaikea tehtävä. Joka sen osaa, ansaitsee kunnioituksen ja kiitoksen. Tietokirjallisuus suurelle yleisölle on tärkeää ja vaikeaa ja yksi tieteellinen tehtävä siinä kuin muutkin.